Kokemuksia taide-installaatioista

Olen huomannut olevani herkkä äänille. Tänään meinasin saada hermoromahduksen pikkulapsen viihdyttäessä itseään viheltelemällä huilullaan. Tuotettu ”musiikki” oli kakofonisen epävireistä ja harmillisen tauotonta, mutta lapsen äitiä se ei tuntunut silti häiritsevän. Ehkä hän oli tottunut, siunattu sielu. Monta kertaa elokuvakokemus on mennyt osaltani pilalle miekkojen kalskeen kaikuessa liian kovana. Se tuntuu siltä, kuin veitset viuhuisivat oman pääkopan sisällä. Tämän valossa voi varmaan jo arvata, etteivät yökerhot ole minua varten; en astuisi sisään vaikka maksettaisi. Ne itsekidutuksen ajat ovat, Luojan kiitos, jääneet kauas nuoruuteen. Enää ei tarvitse yrittää kuulua joukkoon.

Kiasma – Mika Vainio – 50 Hz

Ääniherkkyyteni ansiosta nautin kenties erityisen paljon äänitaiteesta. Kaikki teokset, jotka vastaan ovat tulleet (täytyy myöntää, ettei kyse ole kovin monesta) ovat jättäneet minuun lähtemättömän vaikutuksen. Kiasmassa on esillä 10.01.2021 saakka muusikko-äänitaiteilija Mika Vainion ääni-installaatioita ja kokeellisia ääniteoksia, joihin kehotan lämpimästi tutustumaan. (Lue lisää täältä). Kannattaa saapua aikaan, jolloin kävijöitä on vähemmän ja kiertää saleja ajan kanssa. Kiirehtimällä vaikeista teoksista on vaikea saada mitään irti. Äänet vaativat kokijalta hieman keskittymistä voidakseen johdattaa hänet oikeaan tunnelmaan. Kokemus saattaa olla meditatiivinen, jos niin tahtoo sanoa. Itse olisin voinut istua teosten äärellä tuntikausia antaen mielen harhailla, rennosti, mitään vaatimatta tai odottamatta. Ensimmäinen ääniteos koostuu eri tahtiin lyövistä stereotyyppisen näköisistä seinäkelloista. Se nostattaa alkuun ahdistuksen ja hädän: pitäisikö minun ehtiä jonnekin? mikä kuitenkin laimenee seuraavaan huoneeseen siirryttäessä. Siellä saa asettua aloilleen valkoisen taulukankaalla peitetyn seinän ääreen; kaikkien huoneiden kaikki seinät ovat valkoisia, mutta tämän teoksen kohdalla asia korostuu mustan penkin ollessa sijoitettu lähelle seinää). Näyttelytiloja erottavien paksujen muoviverhojen läiske tuo lisäsävyä äänimaailmaan, ihmisten siirtyessä huoneesta toiseen.

Käytävän päässä siintävää teosta voisin kuvailla huikeaksi loppuhuipennukseksi. Mustin verhoin vuoratussa pimeässä huoneessa kävijää odottaa varsinainen äänten maraton. Vuonna 2017 menehtyneen Vainion ystävä on valikoinut Vainion kokeellisen elektronisen musiikin tuotannosta kaikkein kuvaavimmat, mielestään parhaimmat kappaleet, jotka käsittivät huikeat 200 minuuttia kuultavaa. Pimeään astuva kuuntelija saa tuudittautua melodioiden mukana muihin maailmoihin. Kokemusta vahvistamassa on lattiassa vilkkuva visualisoitu ääniraita, sille joka nyt visuaalisuutta sattuu kaipaamaan. Tässä vaiheessa olisin kernaasti ollut valmis nukahtamaan, mikä ei kuitenkaan johdu siitä, että ääniteokset olisivat olleet yksitoikkoisia tai mitäänsanomattomia. Päinvastoin. Näyttelytekstissä Vainion musiikkityyliä kutsuttiin minimalistiseksi, mutta mielestäni se ei tee ”kappaleista” missään mielessä köyhiä. Tai kenties näennäisen yksinkertaiset kappaleet miellyttivät minua, koska en ymmärrä mitään musiikista, rytmeistä, melodiasta. Ehkä monimutkaisemmat kokonaisuudet olisivat jättäneet minut hämmennyksiin, vaikka ei kai sekään olisi ollut huono asia. Tai ehkä kappaleet menivät niin reippaasti yli ymmärrykseni, että säästyin ajattelun ja analysoinnin tuskalta ja vapauduin nauttimaan äänistä tavalla, joka ei muuten olisi ollut mahdollinen. Melodioiden vaihtuessa (ja vaihtelua oli laidasta laitaan) sydämeni kokemat tunteet ja mielessäni näkyvät maisemat liukuivat lempeästi seuraaviin.

Kiasman sivuilla kerrotaan Vainion löytävän inspiraationsa usein elokuvista, kirjoista ja arkisesta ympäristöstä, kuten esimerkiksi erilaisista urbaaneista tiloista. Sävellysten lähtökohtana on tunnelma, jonka luomisessa äänen lisäksi oleellista on myöskin hiljaisuus. Sen lisäksi, etten ole musikaalinen (en ole koskaan laulanut tai soittanut mitään, enkä edes tanssinut musiikin tahtiin, joten rytmitajunikin on mitä luultavimmin ala-arvoinen), en ole myöskään kummoinen musiikin kuuntelija. Usein valitsen mieluummin hiljaisuuden, jos haluan rentoutua. Se on aina parempi kuin ränkytys, paukutus, hoilotus tai kiljunta, joka ei kuitenkaan koskaan täysin ole harmoniassa sisäisen maailmasi kanssa, vaikka kuinka yrittäisit etsiä tilanteeseen sopivaa soittoraitaa. Mielestäni Vainion sävellyksissä hiljaisuus on olennaisesti ja tyynesti, sisäänrakennetusti läsnä. Teokset eivät ärsytä, eivätkä häiritse – minua ainakaan – kuten äänet ja musiikki niin usein.

Tutustu tarkemmin Mika Vainioon ja hänen tuotantoonsa näistä linkeistä:

Petteri Enroth 19.9.2020, Antaa äänelle ääni – Mika Vainion retrospektiivi on minimalistinen runsaudensarvi. Kritiikin uutiset, Suomen arvostelijain liitto ry

Kari Yli-Annala 7.10.2020, 50HZ, 540 KHZ, 7BPM – Serendipisyys, aika ja ääni: Mika Vainion ja Liisa Lounilan näyttelyistä. Mustekala-kulttuurilehti

Tuomas Karemo 28.12.2020, Mika Vainio – A Quiet Life. Kulttuuricocktail, Yle.fi

Galleria Sinne – Antti Kytömäki – Night Flight

Tänään kävin tutustumassa toiseen äänimaailmoja hyödyntävään näyttelyyn, tällä kertaa galleria Sinnessä. Kineettisistä veistoksista ja installaatioista tunnetun Antti Kytömäen erinomainen Night Flight esillepano on koettavissa 11.10.2020 saakka. (Lue lisää täältä). Näyttelyn esittelyteksti kertoo Kytömäen monipuolisen viiden teoksen kokonaisuuden käsittelevän elämän katoavaisuutta, ja viittaavan taivaallisiin mekanismeihin ja maailman olevaisuuteen, joiden välissä ihminen sukkuloi.

Teos nro. 2. Untitled (Horizon) hallitsee ensimmäistä huonetta. Työ koostuu mustista valkoisen seinän poikki pingotetuista satiininauhoista, jotka läpsyvät levottomasti tuottaen yökkösten siiveniskuja muistuttavaa ääntä. Nimike ohjaa katsojan ajattelemaan teosta maisemallisena. Yleensä horisonttikuvaukset, auringonlaskut ynnä muut, ovat kuitenkin varsin staattisia, romanttisia ja rauhallisia toisin kuin Kytömäen minimalistinen tulkinta. Teosta nro. 1. Untitled on vaikea ymmärtää teokseksi ollenkaan, ja olisin itsekin luultavasti sivuuttanut sen, ellei sitä olisi mainittu teoslistassa. Se on tavallisen näköinen seinäkello (samanlainen kuin joista Vainion näyttelyn aloittava teos koostuu), jonka viisarit raksuttavat eteenpäin kiihtyvällä vauhdilla. Tikitys sotkeutuu Horisontti-työn läiskeeseen ja kadulta tuleviin ääniin, ikään kuin kehottaen katsojaa/kuuntelijaa kiirehtimään, huolestumaan, varomaan, ahdistumaan.

Horisontti-työn esittelyn yhteydessä mainitaan palavaa lamppua vasten kuolemaansa saakka räpistelevästä yökkösestä. Erilaisten äänten luoman tunnelman vallassa, tämä kuva mielessäni siirryn seuraavaan teoksen luo. Kytömäen kerrotaan piirtäneen hyönteisen spiraalimaisen lentoradan ja ikuistaneen sen sitten graniittiin ikään kuin nimen hautakiveen. Piste on liikkuessaan venynyt viivaksi, jolla on alku ja loppu, kuten jokaisella elämällä, oli se sitten enemmän tai vähemmän lyhyt. Mietin, kuvaako kaunis kullattu spiraali hyönteisen lentoa ylös vai alas? Onko sillä edes väliä? Viekö elämä meitä ylös vai alaspäin? Hyönteisen lento on yksilöllinen, aivan kuten hautakiveen painettava ihmisen nimi yksilöi hänet tietyksi henkilöksi. Kaiverrettu graniittilohkare muistuttaa henkilöstä vielä pitkään sen jälkeen kun häntä ei enää ole. Hautakivet on tarkoitettu ikuisiksi monumenteiksi, mutta mitä ne oikeastaan kertovat. Nimi on vain nimi, jos kukaan tai mikään ei voi yhdistää sitä muistoihin. Kun kuolleen kaikki omaiset ovat kuolleet, muistotkin häipyvät pikkuhiljaa. Ihmisetkin ovat lopuksi yhdentekeviä ja elämät yhtä pieniä ja vähämerkityksisiä, kuin hyönteisen lento. Teoksen nimi Moment johtaa pohtimaan, onko elämä kenties luonteeltaan pieni hetki, joka koostuu vielä pienemmistä haihtuvista hetkistä.

Moment, 2020, graniitti, akryyli

 

Tilan perällä mustien paksujen verhojen takana odottaa loppuhuipennus. Aluksi olen aivan sokea siirtyessäni halogeenivaloin valaistusta valkoisuudesta pilkkopimeään. Pelkään, että kompastun penkkiin tai johonkin muuhun ja hoippuroin varovasti eteenpäin. Hätäpoistumismerkki viereisessä seinässä ja lattiaan maalarinteipillä merkattu reitti lohduttavat kulkijaa. Näyttelytekstissä kirjoitetaan Kytömäen ymmärtävän elämän haparoivaksi yritykseksi navigoida tie tuntemattomaan. Teos konkretisoi ajatusta täydellisesti.

Seisoessani pimeyden keskellä alan pikkuhiljaa huolestua, kunnes helpotuksekseni vasemmalla seinällä käynnistyy eriväristen valojen tanssi. Jotkut pisteistä loistavat tasaisesti, toiset vilkkuvat; osa kiertää suppeampaa, osa laveampaa ympyrää; osa liikkuu hitaammin, osa kiihtyvämmin. Verkkokalvolle piirtyy liilahtavaa kaartuvaa viivaa. On kuin katsoisi moninkertaisiksi nopeutettuja universumin ilmiöitä. Teos on meditatiivinen (tämäkin kuten Vainion työt), sen pyörteisiin on helppo uppoutua ja unohtaa itsensä, pienen minän.

Valot ovat ihmisen tekemiä ledejä toisin kuin tähdet taivaalla ja niiden kiertorata on täydellinen ympyrä, ei ellipsi kuten avaruuden kappaleiden yleensä. Tähdet eivät myöskään ole monenvärisiä; ne ovat puhdasta valoa. Tähtien tavoin ledi-valotkin kuitenkin syttyvät ja sammuvat lisäten oman sävynsä teoksen rytmiin, jota säestävät verhon takaa vaimeina kantautuvat äänet.

Mietin, miksi Kytömäki on antanut teokselle nimen City Sleeps. Pimeään astuessa valot ikään kuin heräävät hitaasti toimimaan, mutta sen jälkeen uneliaisuudesta ei ole tietoakaan. Ehkä Kytömäki viittaa ajatukseen siitä, ettei kaupunkikaan varsinaisesti koskaan nuku, vaikka aurinko olisi piilossa. Ihminen on oppinut korvaamaan auringonvalon sähköllä, joten voimme öisinkin jahdata toisiamme teoksen myötäpäivään pyörivien valopisteiden. Mutta onnistummeko koskaan saavuttamaan toisiamme? Hyödymmekö jotain luonnonvastaisesta elämänrytmistämme, jossa on kuitenkin jotain aavemaista kauneutta?

Minulle ei ollut suotu lepohetkeä, kuten Vainion elektronisten sävellyskappaleiden kohdalla; Galleria Sinnen verhotussa tilassa ei ollut tuolia johon kompastua – kenties hyvä niin. Astuessani ulos pimeästä ja edelleen vilkkaalle Iso Roobertinkadulle, jonka varrella galleria sijaitsee, tunsin oloni virkistyneeksi. Olin kuin uudestisyntynyt tai ihminen, tai vaatimattomammin kuvailtuna, kotelostaan kuoriutuva yöperhonen, joka murtautuu itselleen outoon maailmaan. Hyönteinen ei ehkä tiedosta yllään häälyvää elämän hetkellisyyden varjoa, mutta ihminen voi sen jo aavistaa. Jeesukseen oli jo hänen syntymänsä hetkellä painettu ristinkuoleman leima, aivan kuten meitäkin odottaa vaelluksemme päätteeksi ajallinen kuolema, mutta myöskin iänkaikkinen elämä, sille joka uskoo. Näyttely saa pohtimaan syvällisemmin ajallisuutta ja asioiden tärkeysjärjestystä ja sitä miten sijoitumme maailmankaikkeuden kokonaisuuteen. Maailma ja elämä ovat valtavuudessaan ja ihmeellisyydessään yhtä käsittämättömiä kuin Jumala.

Raamatun kohdassa 2.Kor:16-18 (Kirkkauden toivo), sanotaan näin:

”Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä. Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti.”

1 ajatus aiheesta “Kokemuksia taide-installaatioista”

  1. Paluuviite: Mika Vainiosta ja äänitaiteesta » Heijastuksia hengen varjossa

Vastaa