Ajatuksia kahdesta Ateneumin näyttelyn teoksesta

Ateneumin jo sulkeutuneessa uutta ja vanhaa taidetta rinnastaneessa näyttelyssä, Inspiraatio – Nykytaide & klassikot, oli kaksi teosta, jotka erityisesti jäivät mieleeni: Hautaanlaskeminen (Rembrandtin mukaan) ja Buckin Hurmio.

Paul Benney (1959-), Hautaanlaskeminen (Rembrandtin mukaan), 2019, öljy

Kristuksen hautaan laskemisessa brittiläinen kuvataiteilija, Paul Benney on halunnut tutkia, miten ymmärrämme symboleja. Uskonnollisten kuva-aiheiden ja niiden eri osasten ja yksityiskohtien merkitykset ovat monen osalta häipyneet historian hämärään. Maallistuneet kansalaiset, eikä valtaosa aktiivikristityistäkään osaa enää lukea kuvien uskonnollista kieltä. Rembrandtin teoksen pohjalta rakennetun asetelman viittaukset Kristukseen ja kristinuskon teemoihin saattavat jäädä useille vieraaksi. Vuonna 2019 valmistuneen teoksen nimike kuitenkin auttaa katsojaa yhdistämään kuva-aiheen Raamatun tapahtumiin, tarkemmin ottaen Kristuksen kärsimystiehen. Toisaalta nimi puhuu vain hautaanlaskemisesta, ei Kristuksen hautaanlaskemisesta. Näin ollen naisen käsivarsille vajonneen menehtyneen miehen voi ajatella olevan kuka vaan.

Teoksessa on selvästi haluttu tuoda kristuksenhautaanlaskemisaihe niin sanotusti nykypäivään muokkaamalla naisesta tavallisen länsimaalaisen näköinen. Teoksen ”kristus” on (lähes) alasti (kuten hautaanlaskemismaalauksissa yleensä), joten vaatetus ei pääse paljastamaan hänen yhteiskunnallista asemaansa. Ruumiiltaan sekä mies että nainen ovat hyväkuntoisen oloisia valkoisia länsimaalaisia. Näin ollen kummatkin hahmot ovat tyypilliselle eurooppalaiselle museokävijälle helposti lähestyttäviä, mutta jäävät tavanomaisuudessaan melko anonyymeiksi. He ovat iältään ehkä jossain kolmenkymmenen paikkeilla, kuten Raamatun Jeesuskin oli kuollessaan – ihmisiä kukoistuksensa huipulla.

Jeesus ei kuulunut yhteiskunnan hyväosaisiin. Hän eli askeettisesti ja liikkui heikkojen ja halveksittujen seurassa ja antoi heille ymmärrystä. Se teki hänestä itsestäänkin halveksitun. Toisaalta hänestä tuli myöskin sitä pelätympi ja vihatumpi mitä enemmän hän keräsi suosiota, sillä sitä enemmän hänelle kertyi vaikutusvaltaa.

Onko postmodernissa maailmassa kristuksia, joista ei näe päällepäin, kuinka paljon he ovat kärsineet, kuinka paljon he ovat kamppailleet, ja kuinka vakaasti he ovat yrittäneet toimia niin kuin on oikein? Miten paljon yhdestäkään ihmisestä voi sanoa päällepäin, kun hänet on riisuttu kaikista merkeistä? Sen jälkeen, kun hän on kuollut ja jäljellä on pelkkä ruumis ja hiljaa haihtuva muisto. Yleensä kuolleen rinnalle jää joku suremaan ja vaalimaan tuota muistoa, oli se sitten vahva tai vaatimaton, oli henkilö sitten tehnyt suuria tai elänyt hyvin pienesti. Jeesus ei voinut tietää, että hänen hahmonsa ympärille kehittyisi myöhemmin uskonto nimeltä kristinusko. Jonkun silmissä tuo toinen ihminen, poissaoleva henkilö, on saattanut olla kristus. Joku on saattanut arvostaa syvästi vainajaa, pitää häntä opettajanaan ja lohduttajanaan, parantajanaan ja vapauttajanaan, toivon tuojana ja rakkauden kohteena.

En ole aivan varma, miksi Benney on kuvannut kristus-hahmon kapaloituna läpinäkyvään muoviin. Yhtenä teollistuneen yhteiskunnan yleisimmistä materiaaleista se on vahva viittaus nykyaikaan. Samalla muovi assosioituu (ainakin omassa mielessäni) jotenkin kaatopaikkoihin, vähäosaisuuteen ja asunnottomuuteen. Raamatun Jeesusta voisi ehkä pitää tavallaan asunnottomana, sillä hän eli normatiivisen yhteiskunnan laidalla ja vietti liikkuvaa elämää. Ketään, ei kaikkein kurjimpiakaan yksilöitä kuitenkaan haudata, eikä ole koskaan haudattu muoviin käärittynä. Ruumiita käsitellään niin ehkä korkeintaan rikossarjojen tai dekkarien murhajuonissa. Ehkä siksi se tuntuu niin halventavalta, ikään kuin tavalta häpäistä vainaja.

Ajatus häpäisemisestä sopii siinä mielessä kuvaan, että Raamatun Jeesuksen kohtaloksi langennut ristiinnaulitseminen oli tuohon aikaan nöyryyttävin mahdollinen tapa kuolla. Se oli kuolemanrangaistustyyppi, joka oli varattu kaikkein turmeltuneimmille rikollisille. Kristillisen näkemyksen mukaan Kristus – kaikkein pyhin ihminen ikinä, Jumalan Poika, joka oli ja on itsensä Jumalan veroinen kunniassa – surmattiin käytännössä katsoen syyttä suotta. Syytteet olivat tekaistuja ja hätäisiä ja rangaistus epäoikeudenmukainen. Ehkä taulun miehellä on ollut samanlainen kohtalo. Ehkä hän ei olisi ansainnut kuolemaansa tai etenkään muovikäärettä ympärilleen.

Muovimateriaali pikemminkin paljastaa kuin peittää. Se asettaa eteemme ihmisen haavoittuvaisuuden ja herkkyyden. Ehkä juuri sääliä herättävä näky on saanut naisen nostamaan miehen hellästi syliinsä. Tuntevatko hahmot toisensa vai onko nainen pelkkä ohikulkija? Onko sillä tuossa tilanteessa edes väliä? Kuollutta ei voi enää vahingoittaa, muttei myöskään lohduttaa.

Evankeliumit tarjoavat keskenään vähän eri kuvaukset Jeesuksen viimeisistä hetkistä, mutta ovat aika lailla yhtä mieltä siitä, että Magdalan Maria oli yksi ristin juurella valvoneista naisista. Hän jäi todennäköisesti todistamaan Jeesuksen alas laskemista ja hautaan saattamista. Haudan oli lahjoittanut Joosef Arimatilainen, Jeesukselle ilmeisesti melko vieras henkilö.

Entä mitä mieltä tulisi olla taulun yläosaa hallitsevasta exit-merkistä, joka loistaa silmiin kirkuvan kirkkaana vasten hämärää taustaa? Noin voimakkaalle elementille toivoisi löytyvän vankat perustelut. Rajut valööririnnastukset saattavat olla kunnianosoitus Rembrandtille, jonka maalausten hahmot näyttävät yleensä voimakkaan kohdevalon esiin loihtimilta.

Toisin kuin hautaanlaskemisaihetta, exit-merkin varmasti jokainen Ateneumissa kävijä (ts. länsimaalainen) osaa tulkita oikein. Se on tuttu kaikista julkisista rakennuksista. Huomionarvoista on, että vaaratilanteen sattuessa (mitä voi kylläkin pitää nykyään melko harvinaisena) hätäpoistumismerkin tunteminen ja löytäminen voi olla elämän ja kuoleman kysymys. 500 vuotta sitten Jeesuksen elämän ja merkitysten tunteminen, häneen uskominen saattoi olla, tai sitä pidettiin elämän ja kuoleman kysymyksenä. Kristuksen seuraajille koitti pelastus ja iänkaikkinen elämä taivaissa, kun taas kaikkia muita (ts. harhaoppisia) kohtasi kuoleman tuomio, loputon helvetin tuska erossa Jumalasta.

Entä sitten 500:n vuoden päästä? Millaisia merkkejä ja symboleita ihminen silloin tunnistaa ja osaa tulkita? Osataanko niitä tulkita oikein? Mikä on oikein tulkitsemista? Millaisten kuvien kielen ihminen on ehkä unohtanut? Symbolit saattavat olla jähmettyneitä, kuten exit-merkki tai pölyyntyneitä ajatusrakennelmia, kuten Kristuksen kuolema monille uskonnottomille, mutta niissä on voima ajaa ihmistä toimintaan. Ne ovat saatavilla hädän hetkellä.

Teos herättää minussa pelkoa: kuoleman pelkoa, väkivallan pelkoa (fyysistä ja henkistä), onnettomuuden pelkoa. Samalla se kuitenkin luo illuusion toivosta ja pelastuksesta, mielikuvan rauhasta, levosta ja helpotuksesta kaikkien koettelemusten jälkeen. Naisen voi nähdä muistuttavan hieman hoitajaa. Taulun tilanteessa hän taitaa ikävä kyllä olla hieman myöhässä: kuollutta ei enää hoivaamalla saa henkiin heräämään – ellei sitten pysty ihmeisiin. Vain Jumala on kuitenkin tähän mennessä pystynyt voittamaan kuoleman. Siis niiden näkökulmasta, jotka uskovat.

Ystäväni sanoi maalausta fotorealistiseksi, mutten äkkiseltään yhtynyt hänen ajatukseensa – teoshan operoi symbolien, ei realistisuuden kautta. En kuitenkaan voi väittää ystäväni olleen väärässä. Teos on huippulaadukas ja osoittaa taitavaa öljyvärien käyttöä ja tekniikan hallintaa, kuten Ateneumin näyttelytyöltä voi olettaakin. Huolellisuus on kuitenkin aina valinta, joten kysymys kuuluu: Miksi taiteilija on halunnut yhdistää symbolit valokuvamaiseen esittävyyteen? Mitä hän haluaa yksityiskohtaisella tarkkuudella sanoa?

Mietin, että kuten taulussa, myös elämässä jotkin asiat ovat näennäisesti selviä ja tarkkarajaisia. Jotkin asiat ovat niin sanotusti valokeilassa, mutta ne saattavat pitää sisällään näkökohtia, joita emme tiedosta. Valtaosa maailmasta peittyy taustan mustuuteen. Vaikka valo olisi kuinka kirkas, se ei onnistu valaisemaan kaikkea. Päinvastoin se saattaa sokaista ihmisen.

  

Marc Quinn (1964-), Buckin hurmio (2010), lakattu pronssi

Esittelyteksteissä kerrotaan brittiläisen Quinnin veistoksen liittyvän sukupuolenkorjausprosessiin. Samalla viittaus Gian Lorenzo Berninin kuuluisaan veistokseen Pyhän Teresan hurmio (1647-52) on ilmeinen. Kummassakin veistoksessa kasvot ovat ylöspäin kohotetut, silmät ovat kiinni nautinnosta ja suu puoliavoin. Hahmo on selvästi ylimaallisen hekuman vallassa, saavuttamaisillaan ekstaasin huipun ja huokaisemassa tunteen lauetessa. Pyhän Teresan hurmio kuvaa mystistä kokemusta, jotka eivät olleet harvinaisia keskiajalla. Mystikko, usein askeettista tai Jumalan palvelulle muuten omistettua elämää harjoittanut pyhä henkilö, saattoi näyissään kokea Jumalan tai Kristuksen läheisyyden hyvin konkreettisin tavoin. Ihmisten kokemusmaailma oli ylipäänsä paljon ruumiillisempi kuin nykyään, eikä älyllisyyttä ymmärretty samalla tavalla kuin nyt. Rationaalisuudella oli oma paikkansa ja oma merkityksensä, mutta se antoi tilaa myös muille elämän ulottuvuuksille.

En tiedä kuka Buck on, enkä osaa arvata. Mitä ilmeisimmin hän on joku sukupuolenkorjausprosessia läpikäyvä tai sen jo läpikäynyt. Quinnin veistoksen hahmo on melkeinpä stereotyyppisen maskuliininen ja komea, hoidettuine partoineen ja pumpattuine lihaksineen. Onko tässä naisesta mieheksi muuntautunut henkilö vai miehestä naiseksi muuntautuva henkilö? Ilmeen voisi kuvitella sopivan paremmin naisen kasvoille, sillä tunteiden avointa osoittamista pidetään edelleen miesten keskuudessa harvinaisempana kuin naisten. Myös pyhän Teresan patsaassa outoa on, että pyhimys paljastaa nautintonsa niin häpeilemättä. Pyhimykset olivat keskiajalla ikään kuin oma ihmiskategoriansa. Naiset saattoivat pyhimyksen asemaan päästessään ylittää sukupuoltaan kahlinneet velvollisuudet ja toimia toisin, kuin mitä naiselta yleensä odotettiin. Kuitenkaan ajatus askeettisesta ja vaatimattomasta elämästä ei tunnu äkkiseltään sopivan yhteen nautinnon ilmaisujen kanssa. Eikö pyhimysten ollut tarkoitus seurata Kristusta Hänen kärsimystiellään?

Kumpikin veistos siis rikkoo omilla, ehkä hieman päinvastaisilla tavoillaan katsojan odotuksia. Toki näyttelyteksti ja teoksen nimi ohjaavat katsojaa tulkinnoissaan. Pyhän Teresan hurmiossa nautinnon lähdettä kuvaavat ylhäältä laskeutuvat jumalalliset, kultaiset säteet, kun taas Buckin hurmiossa hahmon olkapäästä tartutaan takaa päin. Kummassakin teoksessa voimallisen tunnereaktion aiheuttaja jää salatuksi. Buck-veistoksessa katsojalle näytetään toisesta henkilöstä vain hänen kätensä. Kynnet ovat pitkät, joten kyseessä saattaisi olla nainen. Buckin omat kädet on katkaistu olkavarsien kohdalta. Ottaako Buckin oma naisellinen puoli hänestä kiinni? Emmekö tule täydellisiksi silloin kuin eri persoonallisuuden puolemme muodostavat ehyen kokonaisuuden? silloin, kun löydämme todellisen identiteettimme? Eikö parhaaksi itsekseen tuleminen tuota suurinta nautintoa? Eikö se voimaannuta tehden meistä lähestulkoon voittamattomia?

Tässä Ina <3 porno-ohjelmaa toimittaneen Ina Mikkosen Efter Nio-ohjelmassa lausumia oivalluksia: ”Seksuaalisuudessa piilee suuri voima. Siksi sitä on haluttu rajoittaa. Itsevarmaa ihmistä ei pysäytä mikään”.

Tosiasia on, että kaikissa ihmisissä on sekä maskuliinisuutta, että feminiinisyyttä. Kumpaakaan puolta tai mitään ihmisyyteen luontaisesti kuuluvaa ominaisuutta ei pitäisi joutua tukahduttamaan, oli sitten biologisesti mitä sukupuolta hyvänsä. En hyväksy sukupuolenkorjaushoitoja, sillä mielestäni ei tulisi peukaloida sitä, millaiseksi Jumala on meidät luonut, ellei kyse sitten ole terveyden edistämisestä. Tiedän kuitenkin, että asia on vaikea. Mielipiteeni ei ole ainoa totuus ja tiedostan, etten mitä todennäköisimmin osaa ottaa kaikkia asianhaaroja huomioon. Toivoisin, ettei biologinen sukupuoli rajoittaisi ihmisten toimijuutta tai ettei kellekään edes tulisi sellaista tunnetta. Tunnetta, että pitäisi olla ulospäin jotain muuta kuin on, tai että ulkomuotoni jotenkin rajoittaa, sitä millainen ihminen voin olla tai mitä saan tehdä. Eikö tällainen ajattelu vanhentunut jo viime vuosituhannen puolella? Emmekö ikinä onnistu sisäistämään ajatusta, että sisin on tärkein, ei se ulkonäkö?

Kiehtovin asia Buckin hurmio-teoksessa on mielestäni miesoletetun rintaan painetut ornamentit. Ne antavat vaikutelman ikään kuin hahmolla olisi haarniska päällä, mikä vain lisää hänen näennäistä maskuliinisuuttaan. Kuviot muodostavat silmissäni kaksi naamat vastakkain olevaa lohikäärmettä, joista toinen muistuttaa naarasta ja toinen koirasta. Ne ovat saman kokoiset, saman arvoiset. Veistoksella ei kuitenkaan ole haarniskaa vaan kuviot nousevat suoraan hänen ”ihostaan”, ne ovat osa häntä. Ehkä ihmisellä on tarve suojautua, vaikka tosiasiassa hän ei siihen pysty. Haarniska osoittautuu pelkäksi naamioksi, kun katsoo tarkemmin. Kenties varsinkin tuodessaan esille tunteensa, ihminen paljastaa herkkyytensä ja on eniten altis vaaroille. Nautinnolle antautuminen voi siksi olla pelottavaa. Itsensä etsiminen ja löytäminen voi myös olla pelottavaa. Miten ihmiset suhtautuvat minuun – nyt tai myöhemmin? Kelpaanko ulkoisesti – entä sisäisesti? Entä hurmiollisen huipun jälkeen? Kaikki loppuu aikanaan, etenkin maalliset asiat. Jumalallisuuksista nautitaan täysin rinnoin vasta taivaassa, jos niin haluaa uskoa. Miten palata arkeen voimakkaan kokemuksen jälkeen? Mitä siitä jää käteen, miten se muuttaa sielua, miten se vaikuttaa olemukseeni tai olemiseeni jatkossa? Annanko tunteideni ja kokemusteni vaikuttaa itseeni, vai olenko rationaalisuudessa pitäytyvä järki-ihminen. Onko minulla valinnanvaraa? Voinko valita ajatukseni tai tunteeni? Insinööri-isäni mielestä kyllä voi.

Vastaa