Ajatuksia vielä yhdestä vaikuttavasta Klassikot & Nykytaide-näyttelyn teoksesta

Kanadalaisen Mark Karasickin maalaus on totisesti vaikuttava. Kulkuaukkojen kautta se näkyy jo kahden salin päästä, mutta astuttaessa ensimmäiseen suurempaan teossaliin, se tulee esille koko komeudessaan. Teos on mielestäni yksi näyttelyn hienoimmista ja lisäksi suurikokoinen ja tilaa vaativa, joten sijoitus vähän ennen näyttelyn puoli väliä on erinomainen. Kuten yleensä Ateneumin näyttelyiden kohdalla, myös tällä kertaa ripustus on loppuun saakka mietitty ja äärimmäisen toimiva. Sillä, miten teokset asettuvat tilaan, on hämmästyttävän suuri vaikutus taidekokemukseen.

Mark Karasick (1959-), navigoija, 2018-2019, vahamaalaus paperille ja 2112 naulaa

Seisoessani siivekkään ihmishahmon edessä oloni tuntuu pieneltä. Värit ovat murretut ja hieman synkät. Ollaanko nyt veden alla, vai syksyisessä maalaismaisemassa? Esittelytekstissä kerrotaan Karasickin saaneen inspiraationsa teokseen Michelangelon ristiinnaulittua Kristusta esittävästä piirustuksesta. Ahaa, värit ovat arkiset, mutta nyt ollaan kuitenkin jonkin suuren äärellä (kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti). Sehän on selvää, että pyhyys usein kätkeytyy maalliseen ja tavanomaiseen: Jeesus, Jumalan poika pukeutui ihmisen hahmoon saapuessaan maan päälle. Teoksen hahmo ei silmissäni kuitenkaan kuvaa sinänsä Kristusta, hän ei riipu ristillä, eikä näytä kärsivän.

Hänen käsistään kasvavat siivet, joiden avulla hän tuntuisi kohoavan hitaasti ylöspäin. Esittelyssä sanotaan niiden viittaavan saksalaiseen ilmailun pioneeriin Otto Lilienthaliin (1848-1896), joka tunnetaan lihasvoimalla toimivista siipirakennelmistaan. Yksi hänen lukuisista koelennoistaan koitui hänen kohtalokseen vain 48 vuotiaana tuulenpuuskan syöstessä hänet maahan omatekoiset rakennelmat selässään. Teos yhdistyy siis sekä Kristuksen, että Lilienthalin henkilöön ja heidän traagisiin kohtaloihinsa. Kummankin elämällä ja kuolemalla oli valtavat seuraukset: Lilienthalilla oli suuri merkitys ilma-alusten kehitykselle, kun taas kristinuskossa uskotaan Kristuksen voittaneen kuoleman sovittamalla ihmisten synnit. Esittelyssä sanotaan, että Karasickille halu lentää osoittaa sitkeyttä ja taistelua painovoimaa vastaan, ja symboloi ehkä sitä kautta (kristinuskon kielestä tuttuja) toivoa ja kuoleman voittamista. Michelangelon piirustuksessa Karasickia kiehtonut painottomuuden tuntu välittyy selvästi maalauksesta. Vapaasukellusharrastuksensa ansiosta Karasickilla on tunteesta omakohtaista kokemusta, ja kuten mainittu, teoksessa on jotain vedenalaista. Kohoaako hahmo sittenkään ylöspäin vai vajoaako alaspäin?

Teoksessa ainutlaatuista ovat materiaalit, joista se koostuu. Maalauspohjana on käytetty noin A4-kokoisia paperiarkkeja, jotka ovat materiaalina kovin herkkä ja katoavainen valinta. Halutaanko tällä viitata siihen, että jollain hetkellisellä voi olla suuri merkitys? Lilienthalin elämä oli suhteellisen lyhyt, mutta hän sai paljon aikaan kuten vain kerran kuollut Kristuskin. Olisi mielenkiintoista tietää montako paperia teoskäsittää; niiden kiinnittämiseen käytettyjä nauloja on 2112. Symboloiko luku jotain, en tiedä. Paperit on lävistetty väkivaltaisesti neljästä kulmastaan, aivan kuten Kristus naulittiin neljästä raajastaan. (On melko selvää, että nilkat naulattiin rinnakkain, sillä on käytännöllisesti katsoen mahdotonta iskeä naulaa läpi kummastakin jalasta samaan aikaan. Ortodoksit ymmärtävät tämän; ristiinnaulitsemisikoneissa Kristuksen nilkat eivät ole koskaan päällekkäin. Kuitenkin monissa muissa maalauksissa kuvaus ei ole yhtä todenmukaista, sillä asettamalla nilkat päällekkäin ristiinnaulitun ruumis saadaan kiertymään kauniiseen kontrapostoasentoon, jota suosittiin erityisesti renessanssitaiteessa.) Naulojen hyödyntäminen tuo teokseen raakuuden tuntua, vaikka tunnelma muuten on mielestäni melko rauhallinen.

Esittelyssä tähdennetään, etteivät hahmon siivet viittaa millään lailla enkeleihin. Ne ovatkin nahkamaiset muistuttaen pikemminkin lepakon kuin enkelin siipiä. Toimisivatkohan ne veden alla, uiko hahmo sittenkin? Ne eivät vaikuta irralliselta lentokojeelta, vaan näyttävät kasvavan suoraan ihmishahmosta. Ehkä intohimo lentämiseen oli Lilienthalille niin voimakas osa hänen persoonaansa, hänen kutsumuksensa, ettei hän olisi voinut siitä luopua, vaikka varmasti aavistikin lentokokeisiin liittyvät riskit. Samoin Jeesus oli tietoinen kurjasta kohtalostaan, mutta kulki silti kuuliaisesti hänelle osoitetun polun päähän saakka luottaen taivaallisen Isänsä johdatukseen.

Ystävälleni, jonka kanssa olin teoksia ihailemassa, tuli navigoija-maalauksesta ensimmäisenä mieleen taru Ikaroksesta. Esittelytekstissä ei puhuta mitään siitä, että se olisi ollut Karasickilla mielessä hänen valmistaessaan teosta; ehkä se oli niin ilmeistä, ettei sitä tarvinnut tuoda erikseen esille. Tutustuessani Wikipedian tietoihin Ikaroksesta löysin useita yhtymäkohtia. Paetakseen vankilasta Ikaroksen isä Daidalos suunnitteli itselleen ja pojalleen siivet vahasta ja sulista, varoittaen poikaansa menemästä liian lähelle aurinkoa, sillä vaha voisi sulaa. Ikaros täyttyi niin lennon huumasta, että unohti varoitukset, putosi mereen ja hukkui. Karasick on maalannut teoksensa vahalla, joka antaa sille kiiltävän pinnan. Vahamaalaus on tekniikkana todella nopea; maali kuivuu hetkessä ja sen vuoksi maalausta ei olisi voinut toteuttaa muuten kuin erillisissä osissa, jotka tässä tapauksessa ovat yksittäisiä paperiarkkeja. Ikaroksen auringon tavoittelusta minulle tulee mieleen kyky maailman ihmeistä lumoutumiseen ja kunnianhimo, joita ei Lilienthalilta varmasti puuttunut. Onko ihmeiden tavoittelu ja niistä todistaminen tai niiden välikappaleena oleminen seuraustensa arvoista? Kristuksen ylösnousemus on kristinuskon suurin ihme. Ehkä Lilienthalin ilmailulle jättämä perintö on hänen maallisesta matkastaan elämään jäänyt kuolematon osa. Millaista elämämme olisi ilman lentokoneita? Ehkä ne olisi keksitty ilman Lilienthaliakin. Rakas maapallomme voisi kyllä melko varmasti aika paljon paremmin, jos emme lennellessämme levittäisi taivaalle päästöjä. Se mikä ihmisestä tuntuu riemuvoitolta, ei välttämättä ole sitä luonnolle, varsinkaan pitkällä tähtäimellä.

Maalauksen maailmassa aurinko ei ole kovin lähellä, mutta Ikaros-tarun mukaan myös liiallinen kosteus oli kohtalokasta, sillä se saattoi irrottaa sulat. Hahmon voi siis hyvin ymmärtää joko liitelevän taivaalla tai kelluvan veden syvyyksissä. Taivaalla liitäminen ennakoi jo traagista kuolemaa. Samoin esimerkiksi koko Jeesuksen elämä ennakoi hänen lopullista kohtaloaan. Voimmeko me itsellemme mitään? Onko meidän vain pakko tehdä, mitä meidän on pakko tehdä, kulkea se tie jolle elämä meidät johtaa? Onko meillä vapautta valita, vai onko se vain näennäistä? Määrittelevätkö olosuhteet päätöksemme, vaikka saattaisimmekin uskoa toisin?

Vastaa