(Fiktiivinen tuokiokuva I:) Turvapaikka

Aurinko on juuri laskenut horisontin taakse ja taivaanranta säihkyy purppuraisena. Tällä hetkellä se on täynnä vaikuttavia, eri sävyisiä raitoja, joita rikkovat siellä täällä herkät pilven hahtuvat. Kaiken Luoja, kaikkein suurenmoisin taiteilija, tekee työtään. Nyt voin kuvitella Hänen hymynsä ja nautintonsa, mutta pian maisema on taas toisenlainen. Se muuttuu jatkuvasti. Juuri se saa sen elämään. Ilman liikettä ei ole elämää.

Vieno tuuli hyväilee kasvojani kuin pitsireunainen silkkihuivi ja nykii ihooni liimautuvaa ohutta paitaa. Sieraimiini kulkeutuu havujen ja kostean maan raikas tuoksu jostain kaukaa pimeästä ja vaarallisesta metsästä. Näkökenttäni laidalla huomaan vaatimattomia valotäpliä viimeisten säteiden puskiessa tiheän oksiston läpi.

Jalkaterieni alla liuskahtelevat kivenlohkareet ovat paahteisen päivän jäljiltä kuivia ja lämpimiä kuin uunituoreet limput. Ne ovat paljaita ja suojattomia, lämpötilavaihtelujen runtelemia; ne eivät ole vielä asettuneet ja antaneet sammalten ja jäkälän tarttua pintaansa. On hyvä hetki kiivetä. Reitti on avoin, mutta yleisöä ei ole. Olen helpottunut. Ponnistellessani sidon sormeni ja varpaani keskittyneesti kivien ympärille kuin hyväillen. Se olkoon kiitollisuuden osoitus noille koville kannattelijoille.

Maa rasahtelee, luonnontieteelliset ilmiöt kai sen aiheuttavat, minun ei tarvitse tietää. Lintu kiljahtaa, outo eläin haukahtaa, en osaa niitä tulkita. Sydän pumppaa, veri kohisee ja keuhkoni huohottavat kuin erillinen olento. Muuten on hiljaista.

Tulen luolan suulle. Se näyttäytyy mustana aukkona, sillä se suuntautuu kohti itää poispäin auringonlaskusta, eikä kuu ole vielä kohonnut. Mahtaako esittäytyä ollenkaan. Peremmällä kajastaa kuitenkin kutsuva valo kertoen, että uskollinen seuralaiseni odottaa. Hän näkee minut, muttei ulkomuotoani. Hän näkee juuri sopivasti, onhan hämärää. Liekit tanssivat ja leikkivät heittäen oman aavemaisen lisänsä kalliomaalauksiin.

Työ on tehty, käyn makuulle olkien päälle ja vedän peitteen tiukasti ympärilleni. Hetki sitten ihoni oli nihkeä hiestä, mutta kolkossa luolassa painava talja lämmittää juuri sopivasti. Olen kuin tyytyväinen eläin, joka tuudittautuu oman olemuksensa auraan. Nuuhkaisen myskiltä uhkuvaa karvaa, ja pohdin sitä kantaneen villieläimen urheaa elämää. Ehkä saan siitä voimaa. Seuralaisestani minun ei tarvitse välittää. Hän jää vartioon pyytämättä, ei häiritse, ei puhu, ei kysele, ei rakasta liikaa eikä liian vähän. Olen piilossa, olen turvassa, mutta en ole yksin. Voin nukahtaa – kunnes aamu taas koittaa.

Vastaa