(Fiktiivinen tuokiokuva II:) Joulu-uni

Upottavat kinokset nuolevat vereslihalla olevia nilkkojani, sormia ja varpaita pistelee – tunnen tuskan syvällä, kyyneleet pakottavat otsalohkon alla. Painun eteenpäin, tarvon kohti korpea, uuvuksissa. Tuisku tunkee huppuuni ja sumentaa näköni. Minulla on yhä koronanaamari, vaikkei tarvitsisi, suojaamassa herkkiä kasvojani. Missä siintää joulumaa ja vittu rauha? Onko Korvatunturi satupaikka? Jos voisin astua elävän tulen lämpöä huokuvaan hirsitupaan, riisua eteiseen risaiset lumikenkäni ja polvistua isännän jalkojen juureen. Kuin lapsi katsoa valkeiden karvojen kehystämiin lempeisiin piirteisiin täynnä toivoa. Ehkä saisin mantelin kruunaaman annoksen riisipuuroa ja odotukseni pyyhkiytyisi kuin voikukan siemen kuumaan tuuleen. Kunpa uusi kesä ei koittaisi koskaan. En jaksa enää tulevien mahdollisuuksien taakkaa. En pysty liikkumaan, kunpa en joutuisi pakottamaan.

Nyt olen hetken risti-istunnassa porontaljan päällä maidon ja kanelin makea maku suussa viipyillen. Ennakoin lumipyryn lakkaavan. Maailma on valkoinen, mutta muuttuu mustaksi, harmaaksi, vihreäksi, vihreämmäksi, ruskeaksi, keltaiseksi, punaiseksi, violetiksi. Enkelikynttelikkö kilkattaa, hahmot ja kuvat kiertävät kehää, vaikka pysyisin paikallaan.

Pukki nousee jyhkeältä istuimeltaan, kirkkaanpunaisena loistava ihmeellinen näky, ja harppoo kohti ovea. Lahjat on jaettu, hetken aikaa tulee pärjätä.

Avaan silmät ja näen eläinsuojan. Se kelpaa ja kaikki on hyvin.

Vastaa