Itsenäisyyspäivän tunnelmia

Itsenäisyyspäivänä televisiossa ja lehdissä kysytään moneen kertaan: ”Mitä Suomen itsenäisyys sinulle merkitsee?”. Vastaukset eivät ole niin moninaisia kuin ehkä toivoisi. Esille nousee sanoja kuten turvallisuus, tasa-arvo, demokratia, toimivat terveydenhoito- ja sosiaalipalvelut ja vapaus. Mutta mitä näillä termeillä tässä yhteydessä oikeastaan tarkoitetaan? Esimerkiksi vapaus on valtavan abstrakti käsite. Itsenäisyyspäivän juhlien televisioinnissa eräs suomalainen viittasi vapaudella erityisesti mahdollisuuteen toteuttaa itseään. Mutta ketä tämä vapaus, ne loputtomat hyvinvointivaltion mahdollisuudet oikeastaan koskevat? Jokaista suomalaista? Epäilen. Eriarvoisuus kasvaa kiihtyvällä vauhdilla Suomessa niin kuin monessa muussakin maassa. Toisilla menee hyvin, joillakin ei niinkään. Toisilla on edellytykset mielekkääseen tulevaisuuteen, joiltakin ne viedään pois tai niitä ei ole ollut alun perinkään. On selvää, ettei absoluuttista oikeudenmukaisuutta tai tasa-arvoa ole saavutettavissa, niin mukavalta kuin tällainen utopia näyttäisikin. Kaikkia ei voi miellyttää, kaikkia ei voi pelastaa, mutta parhaaseen on pyrittävä, eikä toivoa tule menettää. Maanpäällisellä elämällä on omat lainalaisuutensa; täydellinen hyvyys, onni ja autuus odottavat vasta taivaassa, jos niin haluaa uskoa.

Entä sitten turvallisuus? Onko meidän edelleenkin syytä pelätä hirmuvaltio Venäjää? Onko perusteltua ostella uusia hävittäjiä ja ohjusjärjestelmiä? Eikö resurssit olisi mielekkäämpää käyttää johonkin muuhun? Rahareikiä löytyisi rutkasti syrjäytymisen ehkäisystä luonnonsuojeluun. Itse ajattelen, että oman maapläntin puolustaminen on turhaa, jos koko planeettamme on tuhoutunut ilmastonmuutoksen vaikutuksesta. Lukemani ja havaitsemani (senkun katsot ulos ikkunasta, niin voit itsekin nähdä lumettoman, kirkkaan vihreän maan – mitä muuta todistetta luonnon tilasta tarvitaan?) perusteella povaan maailmanloppua kymmenien vuosien sisällä. Ja tämä maailmanloppu voi kohdata tavalla tai toisella. Isäni aavistelee etelästä vyöryviä pakolaismassoja. Ja jos sota syttyisikin, niin olisivatko hävittäjät tai aseet ylipäänsä se tehokkain puolustautumisväline? Eikö asesodankäynti ole jäänyt jo menneisyyteen? Kehittyneillä valtioilla on teknologisen edistyksen ansiosta nykyään niin paljon tehokkaampia ja toimivampia tapoja taistella keskenään. Eikö esimerkiksi kyberturvallisuuden kehittämisestä kannattaisi keskustella enemmän kuin hävittäjistä? Ja eikö ennen kaikkea kannattaisi panostaa ulkopoliittisiin suhteisiin, niin ettei yhtään minkäänlaista sotaa kannattaisi pelätä?

Itsenäisyys, itsenäisyys… Siinä seuraava vaikea sana. Olen muutaman kerran kohahduttanut kuulijoita heittämällä esiin ajatuksen: ”Mitä sitten jos olisimme yhä Venäjän/ Neuvostoliiton vallan alla?”. Historian opetuksesta minulle on jäänyt mieleen, ettei tsaari ollut yhtään hullumpi hallitsija ja kohteli suomalaisia kaiken kaikkiaan varsin hyvin. Toki päämiehet ovat kukin erilaisia; kuka ottaisi esimerkiksi Putinista (tai Trumpista) selvää. Ja eikö itsenäisyyden sijaan olisi mielekkäämpää korostaa yhteistyötä – niin ylikansallista kuin kansallistakin? Vain yhdessä voimme saada todellisia, vaikuttavia muutoksia aikaiseksi (esimerkiksi biodiversiteetin köyhtymisen ja ilmastonmuutoksen suhteen). Eikä itseensä sulkeutunut valtio pärjää globaalistuvan maailman myllerryksessä. Vai pärjääkö esimerkiksi Pohjois-Korea? Miten se pärjää? Valtiolla ehkä menee hyvin, mutta entä sen kansalaisilla? Tietääkö kukaan, voiko kukaan tietää varmasti?

Mitä merkitystä itsenäisyydellä siis oikeastaan on? Mitä merkitystä valtiorajoilla on, minkä suhteen ja missä tilanteissa niillä on merkitystä? Onko valtiorajojen vaaliminen, suojelu tai korostaminen edes hyvä asia? Nykyään on lukuisia ylikansallisia yrityksiä ja maailmankansalaisiksi identifioituvia henkilöitä. Globalisoitumisen ansiosta tieto, kulttuuri, ideat ja ajatukset kulkevat lähes reaaliajassa ristiin rastiin ympäri maailmaa.

Isänmaallisuus-keskustelua Helsingin Sanomissa

Helsingin Sanomien Sunnuntai-liitteen jutussa Oi Maamme, Suomi24 (6.12.2020) Jaakko Lyytinen pohtii eri forumeilta ja eri tahoilta saatujen vastausten pohjalta, miten Suomea tulisi kuvailla, mitä isänmaallisuus tarkoittaa Suomessa vuonna 2020, ja mitkä ovat Suomen vahvuudet. Mainio kysymyspatteristo. Kansainvälisissä vertailuissa esiin nousevat vakaus, vapaus, turvallisuus, tasa-arvo, oikeuslaitos, lukutaito ja onnellisuus, joista monen olen maininnutkin jo edellä. Nämä ovat totisesti kaikki mahtavia asioita, joista on syytä olla ylpeä ja kiitollinen. Samalla tulee kuitenkin muistaa, että kaikki saavutettu hyvä vaatii jatkuvaa vaalimista ja varjelemista säilyäkseen. Saamme ja meidän tulee iloita maastamme ja saavutuksistamme, kunhan varomme tuudittautumasta liiaksi erinomaisuuden tunteeseen, emmekä jämähdä menneisiin aikoihin. Anu Kantola toteaa, että ”meidän kannattaa miettiä, miten pärjäämme muuttuvassa maailmassa”.

Artikkelissa nostetaan esille myös kriittisiä kommentteja. Individualistista röyhkeyttä kuvaillaan elinehdoksi, vaikka rikosluvut ovatkin alhaalla. Teemu Keskisarjan mukaan isänmaallisuus on sitä, että antaa maalleen enemmän kuin saa. Laura Kolbe puhuu ”vastikkeettomasta yhteisvastuullisuudesta”. Keskisarja suomii Suomen olevan ”taloudessa ja kulttuurissa parhaat päivänsä nähnyt maa”, ja povaa väestöräjähdystä. 19 vuotiaalle vastaajalle isänmaallisuus tarkoittaa ”naiiviutta ja vanhanaikaisuutta”.

Suomalaisia kuvaillaan ahkeriksi ja rauhanomaisiksi ja luontoa puhtaaksi. Mutta olemmeko kuitenkaan tehneet tarpeeksi suojellaksemme luontoamme? Finlandia-palkitun Anni Kytömäen mukaan sodan jälkeen sota jatkui metsissä, ja nykyään luonnon hyötykäyttö on voimakasta. Pitäisikö luontoa arvostaa enemmän? Silvia Hosseinin mielestä ”kysymys isänmaallisuudesta on toissijainen, sillä ilmasto- ja biodiversiteettikriisi eivät tunne kansallisvaltioiden rajoja”. Harri Vauhkala sanoo, että ”Isänmaallisuutta on suojella isänmaatamme ympäristöön kohdistuvilta uhkilta”. Asian kääntyessä maanpuolustukseen tekstissä huomioitiin ilokseni uudenlaisten kriisien ja uhkien torjunta. Miten turvallisuus säilytetään, silloin jos tai kun ”Suomea uhkaa informaatio- ja kybersodankäynti, ilmastonmuutos tai parhaillaan meneillään oleva koronapandemia…”?

Pitäisikö meidän edes puhua isänmaasta? Artikkelissakin tunnustetaan sanan sukupuolittuneisuus. Olisiko parempi vaihtoehto Anni Sinnemäen suosima Suomen maa? Onneksi isänmaan patriarkaalisuutta tasapainottaa termi äidinkieli. Pyhä kolmikanta täydentyy tasa-arvoa ylistävällä hän-pronominilla, joka ei sisällä sukupuolen määrettä. Entäpä sana synnyinmaa? Olen samaa mieltä nuoren miesvastaajan kanssa siitä, että synnyinmaa on varsin sattumanvarainen seikka ollakseen pätevä identiteetin perusta. Mieluummin ehkä puhuisin kotimaasta, sillä syntynyt voit olla missä hyvänsä, mutta sillä on merkitystä, missä tunnet kotisi olevan. Jaakko Lyytinen kertoo: ” patriotismilla eli isänmaallisuudella Orwell tarkoitti ’syvää kiintymystä johonkin tiettyyn paikkaan ja tiettyyn elämäntapaan, jota asianomainen pitää parhaana maailmassa, mutta hän ei halua pakottaa toisia omaksumaan sitä’.” Patriotismia ei siis pitäisi sekoittaa ikävän kaiun saaneeseen nationalismiin. Wikipedian mukaan nationalismi voidaan ymmärtää myös kansalliskiihkona, eli katsomuksena oman kansan paremmuudesta.

Artikkelissa esitetään kaunis, mutta ympäripyöreän abstrakti ajatus: ”Isänmaallisuus on oman olemisen oikeutta ja saman oikeuden myöntämistä muille.” Nimimerkki Ass_eater taas kuvailee vapauden ideaalia: ”yhteiskunnan jäsenet saavat mahdollisimman samanlaiset kortit menestyä omassa elämässä, sekä vapaus elää turvallista elämää ilman pelkoa väkivallasta. Parantamisen varaa on, mutta linja ja ideaali on olemassa.” Artikkelin lopussa Minna Ruckenstein huomauttaa, ettei Suomi-myytin varjelu Suomi24:n isänmaallisuus-osiossa välttämättä ole vihapuhetta vaan huolenpitopuhetta Suomesta, joka koetaan uhatuksi.

Lyytisen tekstissä vilahti kysymys: ”onko Suomea enää olemassa?”. En tiedä oikeuksista tai niiden toteutumisesta, en halua ottaa kantaa eriarvoistumiseen tai siihen miten sitä tulisi torjua, tai mikä Suomessa nyt on niin mahdottoman hyvin tai huonosti. Minulle Suomi sinänsä ON. Se on kotini, Suomen syvyyksissä ovat juureni, en halua lähteä koskaan pois, en halua luopua Espoon Olarin maisemista puhumattakaan suomenkielestä. Haluan elää suomalaisen kulttuurin piirissä. Sitä ymmärrän parhaiten, siihen osaan suhtautua, sen kanssa osaan kommunikoida ja operoida, vaikkei muissakaan kulttuureissa taatusti mitään vikaa ole. Niistä voi oppia ja tuleekin oppia. Kulttuurit muuttuvat, tavat muuttuvat, perinteet muuttuvat. Aika menee eteenpäin, sukupolvet vaihtuvat, mutta ajatus ja kokemus suomalaisuudesta on painettu lähtemättömästi olemukseeni.

koti, uskonto, isänmaa – Tuntematon sotilas

Juhlistin itsenäisyyspäivää katsomalla Aku Louhimiehen version Tuntemattomasta sotilaasta. Löytyy Yle Areenasta. Elokuva on vuodelta 2018, joten olisin toivonut kielen olevan vähän selkeämpää suomea kuin aiemmissa tuntematon-versioissa. On ärsyttävää, kun ei ymmärrä, mitä puhutaan. En ole onnistunut ainakaan vielä saamaan filmeihin tekstityksiä. Kaikesta huolimatta elokuva ylitti odotukseni kirkkaasti. Joskus muinoin lukemieni arvostelujen perusteella ennakoin keskitason elämystä; elokuvaa, joka pyrkii miellyttämään vähän kaikkia ja siksi epäonnistuu saavuttamasta huippuhetkiään; elokuvaa, joka on samaan aikaan moderni hyödyntäen uudenaikaisia erikoistehosteita, huippunäyttelijöitä, kuvaustekniikoita ym., muttei poikkea liikaa totutusta ”tuntematon sotilas-mielikuvasta”. Jos vastakarvaisia näkemyksiä esitetään, ne on taidokkaasti piilotettu osaksi muuta kokonaisuutta.

Ystäväni sanoi Väinö Linnan romaanissa olevan pasifismin eetos, joka elokuvista puuttuu. Mielestäni Louhimies on kuitenkin saavuttanut jotain siitä. Elokuvassa korostuvat sodankäynnin järjettömyys ja toivottomuus ja sotilasjohdon epäpätevyys. Herrat huutavat suu vaahdoten ”eteenpäin, eteenpäin!” vaikka kuolema on varma. Mitä vain isänmaan puolesta. Sanonta kuuluu, ”koti, uskonto, isänmaa”, mutta onko se mitä isänmaa vaatii samaa, mitä koti tai uskonto vaatii? Mikä näistä kolmesta menee ristiriita tilanteessa toisen edelle?

Oli mielenkiintoista huomata, että valtaosan elokuvan kestosta sotilaat rämpivät Venäjän puolen ryteikössä. Eikö tässä pitänyt olla kyse puolustamisesta? Ehkä asian ydin on siinä, että osapuolille on epäselvää, mikä on oikeastaan kenenkin maata.

Joihinkin onnekkaisiin vangeiksi päätyneisiin venäläisiin suhtaudutaan ihmisinä, mutta kun tappamaan ryhdytään, kehotetaan ajattelemaan kohdetta pelkkänä vihollismassana. Katsojalle tulee kuitenkin selväksi, että kyse on yksilöistä, eikä luoti useimmiten erottele, onko kyseessä nuori vai vanha, viisas vai tyhmä, perheellinen vai perheetön. Siviilejä Louhimiehen elokuvassa ei sentään lahdata ja naispuolisiin viholliskansalaisiin on jopa lupa kiiintyä.

Elokuvan päätyttyä surin juuri avioituneen Kariluodon ja Koskelan kuolemaa. Kariluoto kuvattiin herkkänä nuorena miehenä, joka sai piiskattua itsensä sotilaalliseen toimintaan ainoastaan velvollisuudentuntonsa ansiosta. Se koituikin lopulta hänen kohtalokseen, kun hän ei voinut olla tottelematta ylempiään, vaikka tiesi hyvin astuvansa turhaan kuolemaan. Kariluoto on hyvä esimerkki sotamiehestä, joka pääsi yli naismaisesta herkkyydestään ja sentimentaalisuudestaan ja sai kovetettua itsensä. Hän niin sanotusti voitti tunteensa kuin mies, mutta oliko se hyvä vai huono asia, enpä tiedä. Ainakin hän pysyi järjissään. Sekopäitä Louhimiehen Tuntemattoman hahmojen joukossa ei olekaan, mikä on ehkä vähän yllättävää. Kolmen vuoden sotimisen aikana yksi jos toinenkin ehti varmasti pimahtaa, jos vain pysyi hengissä.

Koskela taas oli miestensä joukossa erikoisen arvostettu, tyyni mies, mutta joka yksityiselämässään vaikutti yksinäiseltä. Kotona oli odottamassa vain äiti. Veljet olivat kaatuneet jo ennen Koskelaa. Ehkä siksi hän ei enää välittänyt kohtalostaan elokuvan ja sodan loppumetreillä; komppaniasta oli tullut hänen perheensä ja sodasta hänen elämänsä.

Suomen joukoissa oli niin hyviä kuin pahoja: oli niitä, jotka ampuivat antautunutta miestä selkään, niitä jotka ryöstivät ruumiita, niitä jotka pakenivat ja jättivät ystävänsä pulaan, niitä jotka jähmettyivät kauhusta ja kuolivat, niitä jotka kuolivat tyhmyyttään, naiiviuttaan tai viattomuuttaan, niitä jotka jatkoivat viimeiseen pisaraan saakka voimatta lopettaa, niitä jotka ajattelivat vain itseään ja kotiaan, herrojen ja isänmaallisuuksien sijaan, niitä jotka rampauduttuaankin pyrkivät urhoollisesti auttamaan toisia (ventovieraita!) kunnes lopulta kuolivat. Sota on areena kauheuksille, mutta niin myös inhimillisyyden parhaille hedelmille. Mutta onko oikein tehdä pahaa, jotta saadaan aikaan hyvää? (katso Room. 3:8). Jokainen kaatunut on kuitenkin yksilö, ainutlaatuinen persoona. Ei sitä turhaan uskonnoissa opeteta ”älä tapa”. Vaikka voisi ajatella, että prosentuaalisesti (n. 12 %, 63 204 kuollutta, 530 000 miestä) kaatuneita ei ole oikeastaan ollut kovin paljon, lukuna se on valtavasti. Eikä tietenkään pidä unohtaa 158 000:ta haavoittunutta. Kaikki sodan aiheuttama kärsimys on liikaa; minusta sodankäynnille ei ole löydettävissä kelvollista perustetta. Mielestäni ihmishenget ovat arvokkaampia kuin mitkään aatteet tai ideat demokratiasta, valtiosta, isänmaasta tai itsenäisyydestä – vapaudesta. En usko vapauteen, ja varsinkaan en usko siihen, etteikö orjana voisi elää tyydyttävää elämää.

Elokuvan päättyessä mietin korpeen pakon edessä hylättyjä tai kadonneita ruumiita; suomalaisia, venäläisiä, saksalaisia vainajia – ihmisiä. Tähän päivään mennessä ötökät ovat varmasti ehtineet puhdistaa luut tarkasti; jäänteet lepäävät sammalten peitossa kuin ikiaikaisessa kehdossa. Joku osa on ehkä raahattu ketun tai suden luolalle, mutta se ei haittaa. Kuolleen sielu ei enää raajojansa kaipaa. Kansa on muinoin uskonut, että kuollut voi kummitella niin kauan kuin ruumiissa on vielä lihaa luitten päällä – varsinkin jos henkilö on menehtynyt ennenaikaisesti. Luotan siihen, että kaikki sotilaat ovat päässeet rauhaan kaikista tekemistään synneistä ja toteuttamatta jääneistä hyveistään huolimatta.

 

Suodaan lepo kuolleille ja toivo eläville, muistellen ja samalla eteenpäin katsoen. Ilman menneisyyttä ei ole tulevaisuutta, eikä ilman tulevaisuutta ole menneisyyttä. Haudassa saa levätä eikä tarvitse kärsiä, mutta meidän osamme on ponnistella niin voimallisesti kuin voimme.

Vastaa