(Katolisena) kristittynä elämisestä ja ihmisenä olemisesta

Suomen katolisen kirkon hiippakuntalehti Fideksen päätoimittajalla, Marko Tervaportilla on lempeä olemus, mutta hänen puheensa ovat painavia. Äänensävy on pehmeä, mutta viesti (ainakin suureksi osaksi) ankara. Tai näin asian itse koin. 31.8 hän luennoi Suomen katolisen kirkon järjestämällä katolisuuden johdantokurssilla, joka on tarkoitettu kaikille katolisuudesta kiinnostuneille ja katoliseen kirkkoon liittymistä harkitseville. Itse olen ollut mukana kurssilla aivan alusta eli viime syksystä saakka. Viimeinen kerta oli nyt käsillä, ja sen aiheena oli sopivasti kirkon yhteydessä eläminen. Katolisuuden syövereihin suuntautunut matka on ollut antoisa, eikä se ainakaan omalta osaltani vielä tähän yhteen kurssiin pääty. Haluaisin ajatella, että tästä kaikki vasta alkaa. Oppimista on loputtomasti, eikä ymmärrys ole koskaan riittävä.

Tervaportin mielestä jokaisen kristityn, etenkin katolisen kristityn tulisi pyrkiä kokonaisvaltaiseen puhtauteen, ristiriidattomaan olemukseen. Kerran kastettu on sitä aina ajasta ikuisuuteen. Kasteen lahjaa ei saisi pilata töpeksimällä, eikä uskoa hylätä, kun siltä tuntuu. Pappisvihkimys on katolisessa kirkossa kasteen tavoin peruuttamaton sakramentti, minkä vuoksi pappeus on paljon muutakin pelkkä ammatti. Pappeuden kutsumus, sen tuoma rooli ja asema omaksutaan koko loppuelämäksi. Pappi toteuttaa pappeuttaan vihkimyksestä lähtien kaikkina aikoina kuolemaansa saakka. Näin ollen on ainoastaan luonnollista, että pappia velvoittavat selibaatti ja naimattomuus. Avioliitto ei tukisi papin tehtävää kirkon ja seurakunnan paimenena.

Tervaportti puhui siitä, kuinka jokaista kristittyä velvoittaa lähetystehtävä riippumatta siitä millainen kirkollinen rooli tai yhteiskunnallinen asema hänellä on. Mutta mitä se tarkoittaa? Useimmat uskonnot (elleivät kaikki) tähtäävät siihen, että niiden kannattajista kehittyisi parempia, esimerkillisiä ihmisiä. Pyhän Henrikin kirkon entisen kirkkoherran, isä Marcon mukaan hyvä esimerkki on paras keino kristillisen sanoman levittämiseen. Mutta millainen on hyvä ihminen tai toisaalta hyvä kristitty? On monia tapoja jakaa rakkautta, arvostusta ja hyväksyntää tai olla tukena. Toinen kaipaa yhtä, toinen tarvitsee jotain muuta. On tuhoisaa jos ihmistä vaaditaan noudattamaan jotain tiettyä toimintakaavaa tai tapaa olla olemassa. Tarkoitus voi olla hyvä, mutta seuraukset vahingolliset niin henkilölle itselleen kuin hänen lähipiirilleen.

Itse yritän olla läsnä täydesti sille henkilölle, jonka seurassa kulloinkin olen, kuunnella kaikilla aisteillani ja tuottaa hänelle iloa siten kuin voin. Toisen ilo on aina myös minun iloni, mutta myöskin päinvastoin. Niin ainakin uskon ja toivon.

Jumalasta (ja Kristuksesta) puhumisen koetaan yleisesti ottaen olevan myös osa kristityn lähetystehtävää. Itse en usko, että evankeliumilla päähän lyöminen hyödyttää ketään. Pakottamisella on harvoin hyviä seurauksia. On kuitenkin luonnollista, että henkilö, jolle usko on tärkeä, haluaa puhua siitä. 2.Kor 4:13 sanotaan: ”Meillä on sama uskon henki, josta on kirjoitettu: ”Minä uskon ja siksi puhun.” Niin mekin puhumme, koska uskomme.” Kristitty yleensä haluaa tuoda julki Jeesusta ja tuonpuoleista koskevia ajatuksiaan. Se on jopa välttämätöntä, jotta yksilön oma usko pysyisi elävänä. Hengellinen kasvu mahdollistuu, kun pääsee reflektoimaan ja vertaamaan näkemyksiään johonkin. Heijastuspintana voivat toimia yhtä hyvin muiden ihmisten ilmaisemat tai kirjoista luetut huomiot kuin ruumiillisesti koetut elämykset.

Marko Tervaportin mukaan katolisen tulisi olla valmis kuolemaan milloin vain. Totta on, ettei kukaan voi tietää, milloin oma aika tulee. Omatunto tulisi pitää kaikkina aikoina niin puhtaana, ettei viimeistä tuomiota tai kiirastulen kauhuja tarvitse pelätä. Tämä tehdään käymällä riittävän usein ripillä (katumuksen sakramentti) ja ehtoollisella. Ja mikä sitten on riittävän usein? Suosituksena olen kuullut kehotettavan ripittäytymään 1-2 krt/kk[1]; kuitenkin vain kukin itse voi tietää milloin se on tarpeen.

Kuka voi sanoa, oli henkilöllä uskonnollinen vakaumus tai ei, ettei pelkää kuolemaa? Ihminen voi luulla, ettei pelkää kuolemaa, mutta tosiasiassa varsinainen kuolemanpelko onkin naamioitunut lukuisiksi muiksi peloiksi. Itse pelkään kuolemaa kuollakseni – ja lisäksi vaikka mitä kaikkea muutakin: pientä ja isoa, turhaa ja tärkeää. Ehkä tämä kertoo, että minulla on vielä vaikka kuinka pitkä matka kuljettavana ennen valaistumista. Minun on pakko asennoitua elämään seikkailuna, tai muuten vaivun epätoivoon. Muuten neuroottisuuteni, ahdistuneisuuteni ja melankolisuuteni saavat minusta yliotteen.

Ehkä pyhimykset ovat onnistuneet saavuttamaan rauhan. Tai sitten eivät. Hagiografiat kertovat heidänkin olleen ennen kaikkea ihmisiä erilaisina inhimillisine epäkohtineen kaukana täydellisyydestä. Miten muuten voisimme oppia heiltä mitään? Miten muuten uskaltaisimme turvautua heihin rukouksissamme? Isä Marco kertoi erään aiemman johdantokurssikerran yhteydessä lukeneensa Avilan Teresan muistelmateosta, Elämäni. Hän hehkutti kuinka moniulotteinen persoona tämä suosittu pyhimys on ollut. Kirkko kaipaa helmaansa hahmoja, joiden eri luonteenpiirteisiin uskovat voivat samaistua. Hahmoja, jotka antavat toivoa siitä, että hyvä, oikea, merkityksellinen elämä, jolla on vaikutusta, on tavallisen ihmisen saavutettavissa.

Lapsena otin uskonasiat valtavan tosissani. En osannut kyseenalaistaa kirkon antamaa tai koulussa saamaani katolista opetusta ja ymmärsin kaiken hyvin konkreettisesti. Niin se lapsen mieli usein toimii. Kun ystäväni pyysivät minua kirjoittamaan omat tietoni ystäväkirjaansa, epäröin kohdassa, jossa kysyttiin pahinta pelkoa. En kehdannut paljastaa pelkääväni kaikkein eniten helvettiin joutumista. Muut kammosivat hämähäkkejä, korkeita paikkoja tai jotain muuta vastaavaa. Mietin (kuten niin monesti myöhemminkin), mikä minua vaivaa, onko minussa jotain vikaa, kun ajatukseni kulkevat niin eri rataa. 90-luvulla yhteiskunnallinen sekularisaatio näkyi jo kouluissa ja yleisessä ilmapiirissä, ja aavistin intuitiivisesti, ettei uskonnon esille tuominen olisi sosiaalisesti kovin järkevää.

En välttämättä ole samaa mieltä Tervaportin kanssa siitä, että lapset ymmärtävät paljon enemmän kuin vanhemmat uskaltavat kertoa. Toisaalta tulee muistaa, että itse olen kolmeakymmentä lähestyvä yksineläjä, kun taas Marko Tervaportti on usean lapsen onnellinen isä. Lisäksi minua voi pitää monessa suhteessa lapsivastaisena.

Olen melko vakuuttunut, että olin etenkin yläasteella tyhmä kuin saapas. Ei se minusta silti pahaa ihmistä tehnyt. Tai en tiedä. Ehkä teki jossain määrin. Lapset osaavat olla uskomattoman julmia. Joku voi olla eri mieltä, mutta näin oma kokemukseni on osoittanut. Lapsi tai nuori ei monestikaan ymmärrä tekojensa turmiollisia seurauksia. Synti ei ole koskaan kaukana ja herkimmin siihen retkahtaa, kun on epävarma tai voi pahoin. Vasta aikuiselle on ehtinyt rakentua selkeä identiteetti, joka antaa tukevan pohjan toiminnalle. Kokemuksen tuoma itsetuntemus on monessa mielessä johdonmukaisen ja järkevän toiminnan edellytys, vaikka Luoja tietää, että aikuisetkin osaavat olla hukassa ja tehdä törppöyksiä.

Tervaportin luento sai minut pohtimaan jälleen kerran, miten katolisuus tulisi määritellä. Missä menee raja? Milloin henkilö voi suoraselkäisesti julistaa olevansa kunnon katolinen? Jos kirkko vaatii täydellisyyttä, yksikään tavallinen ihminen ei ole tarpeeksi kelvollinen julistautumaan katoliseksi. Kysymys on minulle tärkeä, sillä olen itse syntynyt katoliseksi, mutta vieraantunut katolisesta kirkosta. Olen nykyisin enemmän mukana luterilaisen kirkon toiminnassa. Pitäisikö katolisen uskoa juuri niin kuin katolinen kirkko opettaa?[2] Eihän kukaan voi nähdä toisen pään sisään, eikä usko ole mikään tahdon varainen asia, josta voi noin vain päättää. Jokaisen katolilaisen tulisi käydä lauantai-iltana tai sunnuntaina messussa ja pyhittää siten pyhä päivä. Velvollisuudesta voidaan vapauttaa ainoastaan painavasta syystä. Huomionarvoista on, ettei luterilainen jumalanpalvelus, puhumattakaan ehtoollisesta, ole katolisen kirkon opin mukaan pätevä. Entä jos itse koen Jumalan läheisyyttä riippumatta siitä, missä rakennuksessa, minkä kirkkokunnan puitteissa tai minkä kirkkokunnan liturgian mukaan toimitus tapahtuu? Miten katolinen kirkko voi väittää, ettei Kristus vaikuta palveluksessa tai ehtoollisessa, jos itse uskon ja koen toisin? Tai toki esimerkiksi Tervaportti voi julistaa, että vain katolista messua voi pitää ”oikeana” messuna, mutta se ei vielä riitä vakuuttamaan minua asiasta henkilökohtaisella tasolla. Ja jälleen voi kysyä, mitä arvoa on opetuksella, joka on irrallaan uskovien kokemus maailmasta?

Marko Tervaportti esitti katolisen uskon olevan ”kaunista, totta ja oikein”. Nämä ovat painavia, mutta varsin abstrakteja sanoja. Isäni sanoo minun olevan hänen tavallaan persoonallisuudeltani ihmistyyppinä sininen. Toisin sanoen olen älyllinen ja analyyttinen luonne, joka hakee kaikesta logiikkaa ja johdonmukaisuutta. Minun on vaikea sietää epämääräisyyttä; haluaisin ymmärtää asiat perusteellisesti ja yksityiskohtia myöten. Siksi edellä mainittujen kaltaiset suuret sanat, joita tiputellaan huolettomasti sinne tänne saavat minut ärsyyntymään ja kiusaantumaan. Tekisi mieli kiljahtaa: ”Mitä tuo puhe muka tarkoittaa?!”

Taidehistoriaa lukeneena ymmärrän sentään jossain määrin kauneuden ajatuksen. Vanha taide ei paljon muusta puhukaan kuin Kristuksesta, Raamatusta ja pelastuksesta. Tuohon aikaan uskonto oli erottamaton osa elämää. Taide, estetiikka, kaikki kaunis oli tapa kunnioittaa Jumalaa.

Kenties tasapainottaakseen aiempia melko ankaria puheitaan, Tervaportti yritti selittää, kuinka elämänmyönteistä ja positiivista katolinen usko on. Tervaportti jatkoi, että Katolinen kirkko seurakuntineen on maailmanlaajuinen, inhimillinen yhteisö, jossa on epäkohtia, mutta jonka piirissä on helppo elää turvallisin mielin. Kaikesta tästä voisi olla montaa mieltä. Lisäksi Tervaportti väitti, että jokainen kirkkoon palaava otetaan iloisesti vastaan. Itse en ehkä ihan näin ruusuisesti voisi omien kokemusteni perusteella sanoa. Ei ole ollut helppoa lähestyä vuosikausien jälkeen katolista kirkkoa ja katolisten yhteisöä, kun koskaan ei ole todella ollut mukana katolisen kirkon toiminnassa. Mutta mikä vaan uusi asia, vaatii omaa motivaatiota, halua ja rohkeutta tehdä aloite ja jatkaa valitsemallaan tiellä.

Lopuksi Tervaportti paasasi meille (suurin osa oli tulevia katolilaisia, jotka astuisivat kirkon täyteen yhteyteen muutaman viikon sisällä) Suomen katolisen kirkon synkistä talousnäkymistä. Tilanne on ollut aikaisempina vuosina parempaan päin, mutta koronavirus on ajanut kirkon pahempaan ahdinkoon kuin koskaan. Suomen katolisella kirkolla ei ole Ortodoksisen ja Luterilaisen kirkon tavoin veronkanto-oikeutta, joten se ei voi pakottaa jäseniään tukemaan kirkkoaan. Se voi vain painokkaasti ja sinnikkäästi kehottaa. Ei kuitenkaan ole ihme, ettei henkilö, jonka ainoa sidos katoliseen kirkkoon on nimi jäsenrekisterissä [3], ole valmis antamaan rahaa kirkolle. Vasta sitten, kun henkilö kokee katolisen kirkon toiminnalla ja katolisella uskolla olevan jotain merkitystä itselleen ja vaikutusta omaan elämään, hän on halukas tukemaan sitä taloudellisesti. Luterilaiset, jotka eivät koe yhteyttä uskontoon, eroavat usein kirkosta juuri välttyäkseen maksamasta kirkollisveroa. He eivät koe sen hyödyttävän heitä itseään mitenkään. Jotkut maksavat veron vain, koska kokevat sillä olevan myönteistä yhteiskunnallista merkitystä.

Suomen katoliseen kirkkoon kuuluu noin 15 600 jäsentä, joista arvioimaton määrä on uskontoa harjoittamattomia. Toisaalta Suomessa arvioidaan olevan 5-10 000 katolilaista maahanmuuttajaa, joita ei ole rekisteröity Katolisen kirkon kirjoihin. Joka tapauksessa Katolinen kirkko on pikkuruinen kääpiö Evankelis-luterilaisen kirkon rinnalla, mutta kansainvälisesti tarkasteltuna Katolinen kirkko osoittautuu jättiläiseksi. Kuudesosa (1,3 mrd) koko maailman ihmisistä on katolilaisia. Mutta ei se tee heistä sen parempia – hengellisesti tai muutenkaan.


[1] Keskiajalla vaatimuksena oli, että ripittäytymässä ja ehtoollisella tulisi käydä vähintään kerran vuodessa mieluiten pääsiäisenä. Se saattoi olla vuoden ainoa vierailu kirkossa ylipäätään. Tulee huomata, että aika oli tuolloin eri, välimatkat saattoivat olla pitkät, työ oli raskasta ja aikaa vievää ja mahdollisuudet hengellisyyden harjoittamiseen olivat toisenlaiset.

[2] Olin muutamaa viikkoa myöhemmin seuraamassa katolisuuteen kääntyvien johdantokurssilaisten kirkkoon otto-seremoniaa, joka järjestettiin sunnuntaimessun yhteydessä. Tulevat katolilaiset lausuivat seuraavan valan: ”uskon ja tunnustan kaiken, jonka Pyhä katolinen kirkko uskoo, opettaa ja julistaa”, johon piispa vastasi: ”ota vastaan Pyhän Hengen lahjan sinetti”.

[3] Nimi saattaa olla jäänyt rekisteriin, vain koska katolilaisella ei ole mitään syytä nähdä vaivaa sen pois vetämiseksi.

Vastaa