Keskustelua taiteen tehtävästä

Anna Tuorin näyttelyn ja hänen haastattelunsa käynnistivät kiivaan keskustelun taiteen tehtävästä ja sen paikasta yhteiskunnassa. Tässä esittelen joitain esille nousseita näkökulmia.

Kalle Puolakka, estetiikan dosentti Helsingin yliopistosta, kirjoitti Helsingin Sanomiin (15.9.2020) seuraavan mielipidekirjoituksen otsikolla Taiteella ei ole tehtävää:

”Pääkirjoitus (HS. 13.9) jatkoi keskustelua siitä, miten yhteiskunnallisesti kantaaottavaa taiteen tulisi olla.

Kovin ehdotonta vastausta tähän ikuisuuskysymykseen tuskin voidaan antaa. Yhteiskunnallisesti merkittävä taide voi olla turhaa, ja vailla aihetta oleva abstrakti taide voi olla tuiki tarpeellista. Jokainen taideteos on otettava yksilönä.

Mitä enemmän taide yrittää sanoa jotain tiedollisesti tai yhteiskunnallisesti merkittävää, sitä enemmän se alkaa lähestyä sellaisia sisältöaloja kuten journalismi, kriittinen historiantutkimus ja yhteiskuntateoria. Merkittävä ero on kuitenkin se, että taide harvemmin esittää selviä perusteita, argumentteja ja todisteita sisältönsä ja näkökulmansa tueksi, joita taas odotamme näiltä aloilta. Taide ei siis ole yksiselitteisesti vankka sisältö- ja tietoväline. Poliittisesti suuntautuneet taiteilijat ovat nykyisessä keskustelussa syyttäneet epäpoliittisia taiteilijoita vastuuttomuudesta, koska he kokevat näiden sulkevan silmänsä yhteiskunnallisilta epäkohdilta (Yle.fi 3.9).

Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt se, että vastuuttomuus uhkaa myös poliittista tai muunlaista sisältöä hakevaa taiteilijaa, joka innostaa katsojan omaksumaan huonosti pureskellun näkökulman käsiteltyyn aiheeseen.

Taiteen tehtävän miettimisen sijaan parempi olisikin pohtia sitä, miten suhtautua taiteeseen, jonka sisällön saa muualta ja vielä perustellummassa muodossa.

Kysymys taiteen tehtävästä tuskin ratkeaa, mutta ymmärrys siitä, mikä taiteen paikka on muiden sisältöalojen joukossa, voi lisääntyä.”

 

Olen samaa mieltä Puolakan kanssa. Taiteen tehtävää on yritetty määritellä kautta aikain, eikä yhteisymmärrykseen ole päästy, joten tuskin päästään jatkossakaan. Samaten on absurdia niputtaa kaikkea taidetta samaan lokeroon. Jokainen yksittäinen taideteos on oma kokonaisuutensa. Varsinaisen fyysisen kappaleen ominaisuuksien lisäksi (jos teoksella edes on fyysistä olomuotoa, monet nykytaideteokset ovat täysin immateriaalisia tai niihin kuuluvia tai ei-kuuluvia materiaalisia osia ei voi suoraan osoittaa) teoksen vaikuttavuuteen, ja sen tulkintaan vaikuttaa konteksti: kuka teosta katsoo, mihin aikaan, millä aikakaudella, missä ympäristössä, miten teos on sijoitettu, mitä oheistietoa siitä on saatavilla/annettu, kuka sen on tehnyt ja kuka sen on pannut esille ym. Kaikkia taide-elämykseen vaikuttavia seikkoja ei edes voi jäljittää, sillä taide tapahtuu suurelta osin tiedostamattoman tasolla, jossain katsojan, teoksen ja tilan välimaastossa. Juuri siksi taide on niin maagista, ja tämä mystisyys, henkisyys, salaperäisyys, yllättävyys erottaa sen Puolakan luettelemista muista aloista. Tällä en tarkoita sanoa, etteivät journalismi, kriittinen historiantutkimus ja yhteiskuntateoria olisi kiinnostavia ja vähintään yhtä kiehtovia alueita, mutta niiden viehätyksen synnyttävät taiteesta eroavat seikat. Edellä mainitut alat ovat varauksetta ja ennen kaikkea tuiki tarpeellisia ja arvokkaita, mutta taiteeseen yhteiskuntamme ei ole aina suhtautunut aivan yhtä kannustavasti. Puolakan kirjoitus kantaa lukijaa haastavaa otsikkoa: Taiteella ei ole tehtävää. Itse ymmärtäisin, että taiteen tehtävä on jossain sanojen tuolla puolen, määrittelemättömissä, piilossa; ehkä se on jokaiselle kokijalle eri. Uskon, että joidenkin ihmisten elämässä taiteella ei ole minkäänlaista sijaa, ja he kokevat sen siksi täysin turhaksi toiminnaksi ja kenties ajattelevat, että yhteiskunnan resurssien tuhlaaminen siihen on järjetöntä. Eikä siinä ole mitään pahaa, jos ihminen ei koe itseään taiteelliseksi, eikä innostu taiteesta katsojana tai kokijanakaan. Epäilen kuitenkin, että yleinen estetiikka on tärkeää jokaikiselle, vaikkei henkilö sitä itse tiedostaisi.  

Susanna Laarin kirjoitukseen Tanssin takia (HS.3.10.2020) oli haastateltu Tero Saarista ja napattu häneltä seuraavat sanat: ”Useimmiten ne suurimmat tunteet ovat kaiken sanallistamisen ulkopuolella. Keho tuntee, keho aistii, karvat nousevat pystyyn, henki salpautuu tai kyyneleet tulevat silmiin tai alat nauraa”. Omalla kohdallani edes laadukas ja minua henkilökohtaisesti koskettava taide ei yleensä herätä kovin näkyviä reaktioita, vaikka rakastankin gallerioissa ja museoissa kiertelyä ja rentoudun piirtämällä. Taide voi vaikuttaa katsojaan myöskin huomaamatta, pikkuhiljaa, kun sille altistuu yhä enemmän ja enemmän ja alkaa nähdä teoksissa eri tasoja ja ymmärtää niitä eri näkökulmista.

Taiteeseen tutustumista voi ehkä verrata jollain lailla uskon asioihin perehtymiseen ja hengelliseen heräämiseen. Kaikki eivät koe yhtäkkistä uskoontuloa, vaan monella (kuten minulla) uskominen saattaa aaltoileva olla prosessi, joka on käynnissä ja muutoksessa jatkuvasti. Kun ensimmäisen kerran luin Raamatun läpi, koin sen melkoiseksi pettymykseksi. Teksti oli vaikeaselkoista ja sai minut monessa kohtaa raivoihini. Jeesuksen hahmosta en pitänyt alkuunkaan, vaikka hänenhän pitäisi olla jumalallisuudessaan ihmisistä täydellisin. Mietin, onko minussa jotain vikaa, kun mielestäni varsinainen teksti kertoi jotain aivan muuta, kuin miten olin yleisesti kuullut Raamattua tulkittavan. Nyt kun olen mietiskellyt ja pohtinut Raamatun kohtia ajan kanssa ja eri yhteyksissä, opiskellut teologiaa ja tutustunut vaikka mihin uskontotieteellisiin, historiallisiin ja eksegeettisiin teorioihin (sekä populaarikirjallisiin että tieteellisiin) olen oppinut rakastamaan Raamattua. On hyvä tuoda esille, ettei Raamattu ei ollut minulle edes yleisellä tasolla tuttu ennen aikuisikää. Nyt Raamattu tuntuu minusta todellakin kaikkien aikojen ihmeellisimmältä teokselta, jonka ajattomissa viisauksissa on loputtomasti tutkittavaa.

Puolakka viittaa kirjoituksessaan Pia Parkkisen juttuun[1] Taiteilija Anna Tuori lyttäsi osan nykytaiteesta tekopyhäksi ja oikeamieliseksi, nyt kritiikin kohteet tykittävät takaisin: “Tuorin maalaukset vastuuttomia”. Lue täältä. Artikkelissa poliittisesti suuntautunut Riiko Sakkinen esittää Anna Tuorin tekevän ”yliesteettistä taidetta, jolla vain koristellaan porvarien salonkeja. Mielestäni ei ole mitään pahaa siinä, että rikkaat haluavat sisustaa kotinsa kauniiksi, joten design-huonekaluihin sopivalla taiteellakin on paikkansa. Itse kutsun tällaista taidetta (taidetta jota katsoja arvioi sen mukaan miten hyvin se sopii, esimerkiksi hänen kotinsa seinien väriin) koristetaiteeksi. Hyviä esimerkkejä ovat Suomen ykkösrivin taiteilijoihin lukeutuvan Marika Mäkelän kimaltelevat, veistokselliset teokset.

Sakkista tuntuu suututtavan se, että Tuori haaskaa mahdollisuuden ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Niin harva intohimoinen taiteilija onnistuu lyömään läpi taidekentällä, saa sananvaltaa ja pääsee vaikuttamaan, että on perusteltua toivoa, että harvinainen tilaisuus tulisi hyödynnettyä mahdollisimman hyvin. Mutta mikä on tilaisuuden arvokasta hyödyntämistä. Tästä päästään juuri taiteen tehtävään, joka Sakkiselle ja Tuorille tarkoittavat eri asioita. Sakkista ärsyttää, että heitä kahta verrataan ja hän tuntuu olevan harmissaan Tuorin jakaessa hänen kanssaan saman ammattitittelin, vaikka tekemisen lähtökohdat tuntuvat olevan aivan eri. On hyvä, että Sakkinen tuo esille taiteen ja propagandan eron. Sakkinen saattaisi hyvinkin yhtyä Puolakan vihjaukseen siitä, ettei taide saisi tyrkyttää kärjistettyjä, perusteettomia väitteitä ja näkökulmia katsoja. Kun yhtälöön lisätään pyrkimys herättää tunteita, huonosti muotoillulla viestillä saattaa todellakin olla vastuuttomat, tuhoisat seuraukset.

Parkkisen jutussa Turun yliopiston taidehistorian professori Katve-Kaisa Kontturi peräänkuuluttaa sitä, että taiteen tulisi antaa jotain uutta ajateltavaa ja se on toteutettava taiteelle ominaisella tavalla. Taide voi saada erilaisia kohdeyleisöjä, kuin samasta aiheesta tehdyt uutiset. Sama juttu journalismin, kriittisen historiantutkimuksen ja yhteiskuntateorian kohdalla: taiteen kautta näillä aloilla käsitelty aihe voi tavoittaa ihmisen, joka ei lainkaan ole kiinnostunut eikä seuraa niitä. Ennen kaikkea aihe voi tavoittaa ihmisen eri tavalla, tunnetasolla.

Haastattelussa Jani Leinonen huomauttaa, ”että poliittisen taiteen tekijöitä on vähän ja he ovat marginaalissa. Poliittinen taide ei ole suosittua, koska sitä ei ole helppo myydä.” Kuvataideakatemian taidehistorian ja -teorian professori Anita Seppä taas esittelee filosofi Theodor Adorno ajatuksen: ”taide palvelee yhteiskuntaa tehokkaimmin kääntyessään vallitsevaa yhteiskuntaa ja sen näennäistä järkevyyttä vastaan. Jos taide alkaa edistää vain yhteiskunnallisia asioita, se voi samalla menettää kyvyn nähdä asioita eri näkökulmista. Aiemmassa Pia Pakarisen laatimassa haastattelussa[2] (lue täältä) Tuori julistaa, että ”taiteen poliittisuus on sen vapaudessa”. Seppä huomauttaa oivallisesti, että puhuessaan taiteen vapaudesta Tuori puhuu eurooppakeskeisen pienen elitistisen taiteenasiantuntijaryhmän vapaudesta.

On hyvä, että Tuori muistuttaa, kuinka pitäisi puhua myös taiteen sisällöstä, ei vain aiheista. Ymmärrän tämän niin, että tämä pätee silloin, kun on kyse aiheesta, joka ei ole ainoastaan taiteen kentälle ominainen vaan esillä laajasti muillakin yhteiskunnan areenoilla. Tuorin mielestä taiteen tulisi välttää tekopyhyyttä ja kaksinaismoralismia. Olen samaa mieltä Tuorin kanssa siitä, että olennaista taiteessa on sen kyky tarjota uusia näkökulmia ilman vaatimusta niiden suoraan omaksumiseen. Ihminen heijastaa taiteeseen aina itsensä, minkä vuoksi kokemus samasta teoksesta voi olla erilainen olosuhteista riippuen. Kannattaa ostaa museokortti ja vierailla samassa näyttelyssä useamman kerran, niin voit huomata tämän itse.

Tuoria kiehtoo se kuinka sisäinen vaikuttaa ulkoiseen ja toisin päin. Muun muassa tätä hän kertoo tutkineensa jo sulkeutuneessa näyttelyssään Ikkuna[3]. Tutustu täältä. Kävin tsekkaamassa näyttelyn ystäväni kanssa, eikä se tehnyt minuun liiemmin vaikutusta. Joitakin installaatiomaisia elementtejä oli vaikea ymmärtää. En esimerkiksi ymmärtänyt, miksi tilaan oli pitänyt ripustaa tylsän näköisiä puukehyksiä tai miksi nurkassa oli lapsenomaisen värikästä suttuista seinämaalausta. En löytänyt ratkaisuille riittäviä perusteita. Olen pitänyt enemmän Tuorin aikaisemmasta tuotannosta, mutta kyllä tässäkin näyttelyssä oli joitakin ihan miellyttäviä teoksia. Toisaalta mielestäni teoksilta joiden tekijää tituleerataan ”sukupolvensa lahjakkaimmaksi taiteilijaksi”[4] ja jotka ovat esillä yhdessä Helsingin maineikkaimmista gallerioista, voi vaatia enemmän kuin pelkkää miellyttävyyttä. Pakarisen jutussa Tuori kuvailee maalauksiaan: ”Maalauksissa on myös ihmishahmoja, joiden ääriviivat hajoavat, samaan aikaan piirtävät ja hajottavat ihmistä. Olen koettanut kuvata ihmistä yhtä aikaa sisä- ja ulkopuolelta.” Mielestäni se, että maalaa silmät pyllyyn, laittaa raajan kasvamaan kaulasta, tai asettaa suun takaraivoon, ei vielä riitä toteuttamaan mainittua kunnianhimoista tavoitetta.

Tuorin teosten tilalla on jo jotain muuta, eikä minulla ole näyttelystä kuvia tähän liitettäväksi, jotta lukija voisi arvioida itse teosten laatua ja vaikutusta. En ottanut yhtään kuvaa, sillä työt eivät olleet minusta sen arvoisia. Näyttely ei koskettanut ja kaiken lisäksi, minusta tuntui, että olen nähnyt saman jo niin monta kertaa aiemminkin: näennäisen salaperäisiä, mutta kuitenkin varsin arkisia naishahmoja rennoin ranneliikkein vedeltyinä. Epäilemättä yksityiskohdat olivat tarkkaan mietittyjä, hutiloinnit laskelmoituja ja värit varsin toimivia. Kokonaisuutena näyttely jätti minut silti kylmäksi, eikä mikään töistä painunut mieleeni.

Kulttuuritoimittaja Aino Frilander kirjoittaa[5]: ” Taiteen kuuluu käsitellä myös hankalia, inhottavia ja pelottavia asioita … (ja) toisinaan jättää jälkeensä ikävä tunne. Silloin se on ehkä sanonut maailmasta jotain, mikä on totta.” Ehkä Tuorin teokset olivat minulle liian helppoja. Tai sitten en vain onnistunut pääsemään niihin tarpeeksi syvälle. En mene sanomaan tavoittivatko ne totuuden; totuuskin tarkoittaa niin eri asioita eri ihmisille. Eleonoora Riihinen taas tuo omassa jutussaan[6] esille ajatuksen siitä, kuinka ”taiteen arvo sanoutuu lopulta irti kaikesta materiaalisesta. Menestyneet taiteilijat haluaisivat teoksensa mieluiten museoihin.” Se tuntuu ymmärrettävästi paremmalta vaihtoehdolta, kuin töiden päätyminen rikkaiden keräilijöiden olohuoneisiin tai vielä pahempaa, rikkaiden sijoittajien varastoihin. Suurin osa taiteilijoista on kuitenkin onnellisia, jos ylipäänsä edes joku näkee, arvostaa ja on vielä valmis maksamaan teoksista. Valtaosa taiteentekijöistä on tuomittu elämään köyhästi ja vaatimattomasti takertuen toivon rippeisiin horisontissa siintävästä menestyksestä ja tunnustuksesta. Mutta minkäs teet, jos koet taiteilijuuden kutsumukseksesi ja identiteettisi ydinosaksi.

[1] Yle 3.9.2020. Nykytaide. https://yle.fi/uutiset/3-11524940

[2] Pia Parkkinen. Yle 30.08.2020. Kulttuurivieras. Anna Tuori luki 14-vuotiaana eroottisen romaanin Lolitan, samastui keski-ikäiseen mieheen ja pitää sitä hyvänä asiana. https://yle.fi/uutiset/3-11513165

[3] Galleria Anhava 3.-27.9.

[4] Parkkinen. Yle 30.08.2020. Kulttuurivieras.

[5] Vaadin museoihin pahan mielen taidetta. HS. 4.10.2020

[6] Onko maailman rikkain taiteilija myös paras? HS. 5.10.2020

1 ajatus aiheesta “Keskustelua taiteen tehtävästä”

  1. Paluuviite: Mika Vainiosta ja äänitaiteesta » Heijastuksia hengen varjossa

Vastaa