Kohti ääretöntä

Huom! Harkitse tarkkaan, haluatko lukea tekstin ennen vai jälkeen elokuvan katsomisen, sillä pureudun sen sisältöön osin varsin yksityiskohtaisesti.

Anderssonin elokuvista

Pari viikkoa sitten Finnkinossa ensi-iltansa saanut Kohti ääretöntä-elokuva oli ensimmäinen (mutta toivottavasti ei viimeinen) kosketukseni Roy Anderssonin tuotantoon. Samaan aikaan on nähtävissä myös Fred Scottin dokumentti, Roy Andersson – Ihmisenä olemisesta, jota varten ohjaajan työskentelyä viimeisimmän elokuvansa parissa on seurattu kolmen vuoden ajan. Pertti Avola kirjoittaa dokumenttia koskevassa arvostelussaan[1] Anderssonin olevan ”ruotsalaisen elokuvan persoonallisimpia ja omaleimaisimpia ohjaajia”. Tämän voin ilomielin allekirjoittaa elokuvakokemukseni perusteella. Avola huomauttaa, etteivät elokuvat aukea kaikille – ei totisesti Kohti ääretöntäkään. Hyvin harvalle menisin sitä suosittelemaan, mutta itse nautin suunnattomasti. Avolan mukaan Anderssonin elokuvia ei tarvitse ymmärtää, vaan ne pitää kokea ja tuntea. Ja kokeminen ja tunteminen vaatii aina tiettyä keskittymistä, eräänlaista virittäytymistä teoksen äärelle, sen taajuudelle tai tasolle, jotta viesti voisi kulkeutua alitajuntaan ja vaikuttaa, eikä tämä ole aina helppoa. Joskus joidenkin töiden, jonkun taiteen kohdalla se saattaa olla jollekulle mahdotonta.

Avola kertoo Anderssonin elokuvien olevan ”pienten tuokiokuvien kokoelmia”. Anderssonin tuotannolle luonteenomaisesti myös Kohti ääretöntä rakentuu yksittäisistä kohtauksista. Amatöörinäyttelijöiden esittämät päähenkilöt eivät kohtaa toisiaan, hahmot jäävät irrallisiksi, erillisiksi, mikä saa pohtimaan maailmassa ilmenevää yksinäisyyttä. Avola on kirjoittanut arvostelun[2] myös itse elokuvasta, jossa hän tuo esille Anderssonin ottaneen laajasti vaikutteita taiteesta. Avola mainitsee maalaustaiteen puolelta muun muassa Edward Hopperin, joka on tunnettu modernin maailman vieraantuneisuuden kuvaajana. Teokset ovat samalla lailla pysähtyneitä, hieman epätodellisen tuntuisia ja melankolista hiljaisuutta täynnä, kuin Anderssonin elokuvat.

Kamera pysyy kohtauksissa paikallaan, eikä leikkaa kesken episodin. Kellään ei ole kiire minnekään, painokkaat repliikit jäävät kaikumaan korviin, ajantaju häviää. Yllätyin elokuvan loppuessa; olisin voinut ahmia kohtauksia helposti vielä toisenkin tunnin. Vähäeleisyys suo arvokkaan mahdollisuuden kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, jotka epäilemättä ovat tarkkaan harkittuja. Avola kertoo Anderssonin elokuvien miljöiden olevan lavastettuja, maailmat on rakennettu Studio 24-elokuvastudioon. Näin ollen elokuvat ovat representaatioita alusta loppuun saakka, todellisia kokonaistaideteoksia, missä mikään ei ole ”aitoa”. Kohti ääretöntä-elokuvaakin suosittelisin tarkastelemaan ennen kaikkea taiteena, visuaalisena kimarana, johon on upotettu erilaisia tunteita, symboleita, viittauksia ja elämän syvimpiä kysymyksiä. Jos jää etsimään juonta tai logiikkaa, kokemus (näin uskoisin) jää vajaaksi. Järkytyksiä ja yllätyksiä elokuva kyllä tarjoaa, mutta erilaisessa muodossa, kuin mihin yleensä on totuttu.

Lavastusten vuoksi tekoprosessi on työläs, elokuvien valmistumisessa kestää kauan, eikä Andersson siksi ole ehtinytkään ohjata kuin muutaman täyspitkän, joista viimeisimpiä ovat Sinä elävä (2007) ja Kyyhkynen oksalla istui olevaista pohtien (2014). On siis syytä pohtia, mikä on saanut ohjaajan tekemään tämän valinnan. En valita, sillä uskon, että juuri lavastusten ansiosta Kohti ääretöntä elokuvassa on jotain aivan erityistä, oma ainutlaatuinen tunnelmansa. Realistinen vaikutelma ei näytä olevan Anderssonin tavoitteena.

Kertojana on kaunis nuoren naisen ääni, joka kuvailee kunkin kohtauksen päähenkilön yhdellä virkkeellä. Ratkaisu korosti mielestäni katsojan asemaa ulkopuolisena tarkkailijana. Tunsin itseni tirkistelijäksi, jolle on raotettu intiimien ihmistarinoiden verhoa. Kuitenkin kohtaukset olivat oudoista piirteistään huolimatta samaan aikaan arkisia ja epätodellisia. Ehkä kohtausta, jossa mies pitelee perheensä kunnian vuoksi tappamaansa tytärtään sylissään lohduttomasti nyyhkyttäen, ei voi sanoa arkiseksi, mutta arkisesti sekin oli kuvattu. On taito saada veitsi kädessä uhriaan syleilevä murhaaja vaikuttamaan inhimilliseltä, kuin hän voisi olla kuka tahansa. Katsoja hätkähtää – onko tämä todella ahneille silmilleni tarkoitettu, ja kuitenkin kohtaus on täysin absurdi. Joitakuita Anderssonin elokuvien absurdius saattaa ehkä huvittaa, kuten Avola tuo esille, mutta itse koen enemmänkin myötätuntoa ja sääliä. Ehkä olen niin naiivi ja hyväuskoinen.

Epäuskoisen papin ongelma

Muutamassa kohtauksessa esiintyvä uskonsa menettänyt pappi on ehkä tärkein elokuvan hahmoista. Hän näkee toistuvaa unta omasta ristiinnaulitsemisestaan: pappi laahustaa painava risti selässään ylös kivettyä katua, modernin näköisten eri-ikäisten ja –oloisten tavallisten ihmisten lyödessä, piiskatessa ja sättiessä häntä. Toki yleisöä on myös paikalla töllistelemässä eleettöminä tilannetta. Taakan painaessa miehen maahan piinaajat komentavat häntä nousemaan ylös yhä uudelleen ja jatkamaan matkaa. Mietin kuitenkin, miksi mies nousisi tietäen, että hänet kuitenkin ristiinnaulitaan. Jos ei enää usko pelastumiseensa, miksei vain luovuttaisi; miksi tanssia julmien ihmisten pillin mukaan? Jos ei ole uskoa tai Jumalaa, mistä ihminen silloin löytää voiman elää? Unessa pappi parkaisee: ”Mitä olen tehnyt väärin!” saamatta vastausta. Niinpä – miksi kärsimys, miksi uskon puute? Herätessään papilla on stigma-tuntemuksia käsissään. Jotkut kaikkein kunnioitetuimmat pyhimykset ovat saaneet stigmat (ristiinnaulitsemisen jäljet) merkiksi intohimoisesta ja menestyksellisesti toteutuneesta Kristuksen seuraamisestaan. Olisi siis paradoksaalista, jos ne ilmestyisivät uskonsa menettäneelle, epätoivoiselle ihmissielulle. Kenties pappi toivoo jotain stigmojen kaltaista näkyvää merkkiä voidakseen jälleen uskoa. Papin ilmiselvästi suunnaton henkinen tuska saa hänet kertomaan painajaisistaan lääkärille. Uskon puutteen osoittautuessa perimmäiseksi ongelmaksi lääkäri tokaisee varovasti: ”Voisiko olla niin, ettei Jumalaa ole? Mutta pappi vastaa: ”Sehän olisi hirveää! Eihän ihmisillä silloin olisi, mihin uskoa!” Papille ei siis tule mieleenkään, että uskon kohteena voisi olla joku muu kuin Jumala, mikä tekee hänen dilemmastaan vakavan. Lääkäri vaikuttaisi varaavan miehelle uuden ajan vain, koska niin on tapana tehdä. Miten hän voisi auttaa, kun ei hänellä ole samanlaisia murheita. Ei toista voi koskaan täysin ymmärtää, voi vain todeta: ”eipä ole mukavaa”.

Elokuva tuo esille kuinka ongelmat ovat samaan aikaan yleismaailmallisia ja yksilöllisiä. Kaikki me näemme painajaisia, ja lääkäri sanookin, ettei sellaista tarvitse hävetä. Kuitenkin me olemme viime kädessä vaikeuksiemme kanssa varsin yksin; ulkopuoliset voivat tai haluavat vaikuttaa hyvin vähän yksilön asioihin tai yhtään mihinkään. Asiat menevät niin kuin menevät, eikä ihmisen tahtoa siinä paljon kysellä. Vanki anelee elämänsä puolesta sydäntä särkevästi ja silti hänet tapetaan. (Tai näin annetaan ymmärtää, mutta itse ampumista ei näytetä.)

Uskokaan ei totisesti ole tahdon asia vaan Pyhän Hengen armolahja. Toisessa kohtauksessa pappi on hakemassa ehtoollisleipiä ja –viiniä sakastin puolelta. Hän juo röyhkeästi pullon suusta ja lysähtää tuolille suu punaisena ulisemaan ”Oi, Jumalani, miksi minut hylkäsit!”, kuin Kristus ristillä konsanaan. Sitten hän hoipertaa pyhittämättömät ehtoollistarvikkeet mukanaan jakamaan seurakuntalaisille Kristuksen ”ruumista” ja ”verta”. On vaikea ymmärtää, millä perusteella pappi ajattelee menettäneensä uskonsa. Hänhän seurailee Kristusta sekä alitajunnassaan, että käytöksessään. Vanhan kirkon messussa 1.11.2020 Juhana Kuusniemi määritteli uskon olevan sitä, että ihminen tarvitsee Kristusta ja luottaa Häneen. Papin joka solu vaikuttaisi huokuvan tuota tarvetta, joten ehkä ongelmana on luottamuksen puute. Ehkä pappi ei pysty enää tuntemaan Pyhän Hengen läsnäoloa ja Jumalan armoa. Mikään ei näyttäisi voivan paikata papin sydämessä ammottavaa aukkoa. Hänen elämältään ja identiteetiltään on mennyt pohja.

Tuokiokuvia ja niiden herättämiä kysymyksiä

Elokuvan tuokiokuvat ovat valtavan koskettavia ja kauniita, värimaailma on melankolisen harmaa. Nainen, joka ei osaa hävetä tuijottaa kerrostalon ikkunasta ulos. Häpeähän on hirveä tunne, eikö olisi ihanaa, jos sitä ei tarvitsisi kokea? Sodassa kuolleen pojan ei tarvitse hävetä, sillä vanhemmat pitävät haudan siistinä. Mikä on yhdentekevää mikä ei, kenelle on kenelle ei? Nuorukainen, joka ei ole koskaan kokenut rakkautta ihmettelee tyttöä, joka kastelee kasvia hellän hoivaavasti. Mikä olisi oikea tapa osoittaa rakkautta? Isä on viemässä tytärtään syntymäpäiväjuhliin kauheassa kaatosateessa lohduttoman hiekkakentän poikki. Kumartuessaan solmimaan tytön kengännauhoja mies ei näytä edes huomaavan kastuvansa sateenvarjon jäädessä sivuun. Tärkeintä on laittautuneen tyttären pääseminen onnellisesti juhliin. Kaksikko jatkaa tyynesti matkaa. Tuo on rakkautta, jos mikä. Mies ajattelee loukanneensa Sverkeriksi nimettyä henkilöä ja uskoo tämän olevan yhä vihainen, mutta onko hän? Mies on ärsyyntynyt Sverkerin menestyksestä, sillä hänen omat saavutuksensa rajoittuvat nähtävyyksien bongaamiseen. Herää kysymys, onko kaikki tekeminen samanarvoista ja kuka sitä arvioi. Kannattaako vertailu, kun se aiheuttaa vain kateutta? Poika selostaa raukeasti tytölle (ovat kenties sisaruksia), kuinka energia ei koskaan katoa, vaan muuttaa vain muotoaan. Tyttö toteaa toivovansa, että hänestä tulisi mieluummin tomaatti kuin peruna. Onko tomaatti yhtä arvokas kuin ihminen, mutta tomaatti taas on parempi kuin peruna – tytön mielestä, joka hyväksyy teorian silmäänsä räpäyttämättä. Kolme neitoa pysähtyy tanssimaan kahvilan eteen sisältä kuuluvan musiikin tahdissa, joka tuntuisi kertovan juuri heistä ja käsillä olevasta tilanteesta. Mietin kuinka ikävä kaiku nykyään on naisen esineellistämisellä – nämä esiintyjät taas nauttivat silmin nähden ollessaan yleisönsä, muun muassa kolmen nuorukaisen katseiden kohteina. Kohtaus on spontaani ja viaton, raikas, jotenkin aito ja toisaalta ei vähääkään. Junasta noussut nainen jää odottamaan asemalle. Mies ryntää paikalle juosten kuin henkensä kaupalla, mutta nainen kääntää katseensa noutajaansa vasta toisen huhuu-huudon kohdalla. Ikään kuin hän ei muka olisi kuullut miehen saapumista tai olisi unohtanut koko ulkomaailman, sen mihin on menossa tai mistä tulossa. Pari poistuu tyynesti kuvasta. Korkonsa katkaissut leopardihameinen nainen riisuu viehkosti kenkänsä pelkäämättä jalkojensa loukkaamista kaupungin kaduilla. Hän työntää lastenvaunuja, joten kenties hän on tottunut ratkaisemaan suuria ja pieniä ongelmia mutkattomasti. Vanhus jää penkille pällistelemään. Natsien epäonnistuneesta maailmanvalloituksesta kertovassa kohtauksessa Hitler vaikuttaa yhtä surkealta kuin joukkojensa humaltuneet upseerit, jotka kyyristelevät peloissaan maanalaisessa bunkkerissa. Rembrandtin omakuva katselee seinältä synkkänä ja tietäväisenä. Rakastavaiset leijuvat kauneudestaan tunnetun kaupungin (mielestäni kauniiden) raunioiden yllä, kuin hahmot Chagallin maalauksessa. Mitä on käynyt, onko näin hyvä? Hammaslääkäriin saapunut mies kieltäytyy puudutuksesta, koska pelkää, eikä siksi saa helpotusta särkyä aiheuttavaan ongelmaansa. Mies itkee lohduttomana täpötäydessä bussissa (joka ei liiku minnekään), koska ei tiedä mitä haluaa. Etuoikeutettujen raastava ongelma, joka tuskin vaivaa taustalla kykkivää kerjäläistä. Ehkä kerjäläinen on onnellisempi, hänen elämänsä on helpompaa tai ainakin yksinkertaisempaa, hänen ei tarvitse tietää, eikä häneltä kysytä toiveita, kun muu maailma tai kohtalo päättää hänen puolestaan tai ei välitä. Matkakumppani hermostuu valittajaan ja ärähtää, että menisi kotiinsa suremaan. Tosiaan, tuskansa näyttämisestä toisille on harvoin mitään hyötyä, mutta onko siitä haittaakaan?

Avola kertoo Anderssonin päätyneen vieroitushoitoon kesken kuvausten, mikä sai minut kiinnittämään huomiota siihen, millainen osa alkoholin nauttimisella kohtauksissa on. Shamppanjaa rakastava nainen siemailee juomaa hienostuneesti lasistaan, ja näyttää todella pitävän siitä itseisarvoisesti kuin kontekstilla ei olisi mitään merkitystä. Mitä on kohtuus? Miten nauttia asioista taidolla? Milloin nauttiminen ei ole enää nauttimista vaan itsensä kiduttamista? Baarin ikkunasta näkyy, kuinka ulkona satelee lunta; on ehkä joulu tai se on tulossa. Jeesuksen syntymän, suurimman ihmeen juhla on käsillä. Mies toistelee muille baarissa: ”Eikö ole hienoa, eikö ole hienoa”, mutta hänelle vastataan vain: ”juu, juu”. Jotkut ehkä näkevät kauneuden, ehkä eivät, mutta pahantuulinen hammaslääkäri ei käännä katsettaan juomalasistaan. Mies on yrittänyt saada toiset huomaamaan maailman ihanuuden, mutta kuten Vanhan Testamentin profeetoistakaan, hänestä ei juuri piitata. Ovatko ihmiset turtuneet Jumalan ihmeisiin, Hänen lahjoihinsa? Milloin me turrumme kurjuuteen ja alamme kiittää ja iloita? Tarjoilija tekee työtään ilmeisen keskittyneesti, mutta punaviinipullon esittelyn päätteeksi on niin hajamielinen, että kaataa lasin yli äyräidensä. Vai tekikö hän sen ehkä tarkoituksella vittuillakseen asiakkaalle, joka keskittyy vain lehteensä. Asiakas hämmentyy, ei raivoa. Neste leviää valkoiselle pöytäliinalle kuin pahaenteisiksi verilammikoiksi, jotka vain läikähtelevät ja litisevät tarjoilijan onnettomista putsausyrityksistä.

Aika ja äärettömyys

Elokuva alkaa ja loppuu (muutto)lintuihin. Taivaalla huojahtelee ja kaakattaa kenties kurkiaura. Pariskunta katselee lintujen menoa ja nainen tokaisee: ”On jo syyskuu”. Aika kuluu huomaamatta, mutta luonto kertoo, missä mennään, jos vain viitsimme sitä seurata ja sen merkkejä lukea. Loppukohtauksessa auto on simahtanut keskelle erämaata, mutta kuljettaja ei vaikuta huolestuneelta. Miksi hän pelkäisi? Asiat menevät, miten menevät, halusimme tai emme. Kunhan menevät. Linnut ovat matkalla kohti ääretöntä, samoin ihmiset, aivan kaikki. Jumala asuu ikuisuudessa, eikä tunne aikaa. Energia on energiaa, eikä se häviä koskaan.

Andersson on jo 77-vuotias ja Kohti ääretöntä saattaa jäädä hänen viimeiseksi elokuvakseen, ennakoi Avola. Elokuva on lukuisia palkintoja voittanut suunnaton uroteko. Sekä sille että Anderssonista tehdylle dokumentille Avola on antanut neljä tähteä. Katsokoon se, joka kokee olevansa valmis filosofiseen suurten kysymysten ruotimiseen ja äärettömyydelle avautumiseen.

[1] 29.10.2020, Kesken vieroitushoidon takaisin työhön rynnännyt Roy Andersson ärisee ja kiukuttelee dokumentissa, joka kertoo myötäelävästi elokuvan suuresta visionääristä. HS. Kulttuuri

[2] 8.10.2020, Jos Kohti ääretöntä jää Roy Anderssonin viimeiseksi elokuvaksi, se on mestarilta oivallinen jäähyväistyö. HS. Kulttuuri

Vastaa