Kristinusko ideologiana ja yksinäisyys

Samantha Rose Hill esittelee artikkelissaan Where loneliness can lead[1] Hannah Arendtin ajatuksia totalitarismin ja yksinäisyyden yhteyksistä. Seuraavassa on joitakin esiin nousseita huomioita.

Yksinäisyys vrt. yksin olo

Yksinäisyys-termin juuret ovat ehkä yllättäen, toisaalta ennalta-arvattavasti kristinuskossa[2]. Sanaa käytettiin ensimmäisiä kertoja vasta 1500-luvulla myöhäiskeskiajalla, jolloin yhteiskunta oli uskonnollisuuden läpitunkema. Saarnoissa ihmisiä peloteltiin haudan ja helvetin yksinäisyydellä ja sanan miellettiin viittaavan eroon Jumalasta. 1600-luvulta eteenpäin maallistuneemman kulttuurin puolella, yksinäisyys saatettiin ymmärtää yksinkertaisesti yksin olemiseksi. 1800-luvulla termi irtautui voimakkaammin uskonnollisesta kehyksestään, ja se alettiin yhdistää eristäytymisen ja eristämisen, ulkopuolisuuden ja hylkäämisen kokemuksiin.

Yksinäisyys on yleismaailmallinen, inhimillinen tunne aivan kuten esimerkiksi pelko. Kaikki kokevat yksinäisyyttä, mutta tämä kokemus on jokaisen kohdalla yksilöllinen. Arendtia mukaillen yksinäisyys katkaisee henkilön yhteyden muihin, mistä seuraa kyvyttömyys toteuttaa omaa ihmisyyden kapasiteettia. Kaipaamme yksinoloa voidaksemme keskittyä ja pohtia asioita rauhassa, mutta toimiaksemme ja rikastuttaaksemme ajatteluamme meidän on käännyttävä jälleen kohti maailmaa.

Yksinäisyyden suhde kristinuskoon ideologiana

Arendtin mukaan ideologiat (tässä yhteydessä varsinkin totalitaristiset ideologiat), ruokkivat ja levittävät ihmisten yksinäisyyden kokemusta, ja näin ollen yksinäisyys jopa välttämätöntä ideologisten rakenteiden säilymiselle. Arendtin näkemys on, että:

  1. Ideologiat erottavat ihmiset koetusta todellisuudesta ja estävät mahdollisuuden uusille kokemuksille.
  2. Ideologiat pyrkivät kontrolloimaan ja ennustamaan tulevia tapahtumia.
  3. Ideologiat selittävät, mitä on tulossa.
  4. Ideologiat luottavat loogisen ajattelun keinoihin, jotka ovat irrallaan todellisuudesta.
  5. Ideologiat perustuvat ajatukselle, että näkyvän olevaisuuden takana on ”todempi” todellisuus.

Kristinuskon ajatellaan usein olevan ideologia muiden joukossa, usein vahingollinen sellainen, joten tarkastellaan sitä hetki edellä listattujen teesien valossa.

Mielestäni kristinusko ei irrota uskovaa kokemusmaailmasta ja konkreettisesta todellisuudesta. Maailmahan on Jumalan luoma, joten sen tulisi kannustaa ihmistä tarkkailemaan ja pohtimaan yhä syvemmin esimerkiksi luonnon ihmeitä. Kaikki on Jumalasta ja palautuu Häneen, mikään ei ole Hänestä irrallaan, eivät näkyvät eivätkä näkymättömät ulottuvuudet, ei mikään ihmisessä eikä hänen ulkopuolellaan. Maailmaan, itseensä ja muihin tutustuessa lähentyy samalla Jumalaa.

Kristinuskon voi sanoa ennustavan tulevia tapahtumia julistamalla sanomaa taivaasta ja kuoleman jälkeisestä elämästä, mutta se on lohdullinen sanoma, eikä sen pitäisi ajaa ihmistä irralleen nykyhetkestä. Päinvastoin toivo herättää luottamusta vapauttaen peloista, jotka estävät toimimasta ja elämästä täydesti tässä hetkessä. Toki helvetilläkin on kristinuskossa paikkansa paratiisin ilojen rinnalla, mutta käsitykset syntisten sijasta ovat vaihdelleet merkittävästi aikojen saatossa. En ole kuullut pappien enää kovin usein pelottelevan seurakuntalaisia ikuiseen saatanalliseen piinaan joutumisella. Ankarien mielikuvien tilalle on tullut Jumalan rakkaus ja laupeus. Helvetti on, mutta sen voi ymmärtää väliaikaiseksi tilaksi, joka ei ole erillään Jumalasta; paikaksi jossa Jumala puhdistaa (vaikka sitten Saatanaa välikätenä käyttäen) ihmisestä viimeiset pahat taipumukset ihmisen hyvää ajatellen.

Aika pitkälti kristinuskon piirissä on myös luovuttu deterministisestä ajattelusta, että esimerkiksi syntisyydestä seuraisi sairautta, vastoinkäymisiä ja muuta ikävää, kun taas hyveellinen elämä poikisi henkilölle menestystä, terveyttä ja muuta hyvää. Päinvastoin usein korostuu näkemys, ettei Jumalan tahtoa voi tietää eikä Hänen tekojaan ennakoida. Jumalan tiet kulkevat korkealla ihmismielen yläpuolella. Jokaisella ihmisellä on oma ennalta-arvaamaton kohtalonsa ja elämän polkunsa, jota pitkin Jumala häntä johdattaa, kävi miten kävi.

Kristinuskon teologia noudattaa loogisen ajattelun tekniikkaa (skolastiikka), joka on hioutunut muotoonsa satojen vuosien kuluessa ja periytyy antiikin filosofiasta. Ainakaan nykyään en enää sanoisi teologian olevan irrallaan ihmisten kokemusmaailmasta, vaikka monet teologiset teoriat saattavat vaikuttaa varsin noh… teoreettisilta. Teologian määritelmäkään ei ole kuitenkaan aivan yksiselitteinen, vaan joskus voidaan ymmärtää tavallisten kristittyjenkin voivan tehdä teologiaa. Yhä useammin teologiset pohdinnat nousevat ruohonjuuritasolta, ja aikojen kuluessa ne voivat potentiaalisesti vakiinnuttaa virallisen aseman.

Platonismista on periytynyt kristinuskoon ajatus siitä, että näkyvän todellisuuden takana on toinen jumalallisempi tai täydellisempi todellisuus. Mutta onko tuo todellisuus sitten todempi kuin näkyvä maailma? – enpä tiedä. Vain Jumala tietää, mikä on totta. Ihminen voi saada aavistuksia totuudesta, heikkoja kosketuksia, muttei saavuta ikinä todellista varmuutta yhtään mistään.

Kristinusko kannustaa yksinäisyydessä tapahtuvaan rakentavaan mietiskelyyn. Hengellinen kontemplointi ei kuitenkaan ole yksinäisyydessä piehtarointia vaan Jumalan läsnäolossa lepäämistä; rukous on Hänen kanssaan keskustelua. Jumalan tahtoa kysellessään ihminen rakentaa samalla identiteettiään, etsii ja vahvistaa ulkomaailman ja itsen välisiä yhteyksiä, mikä on vastakkaista sille, mihin ideologiat Arendtin mukaan yleensä tähtäävät. Ideologioiden kynsissä ihmiset menettävät kosketuksen muun maailman lisäksi omaan itseensä, mikä tekee heistä yksinäisiä. Tuhottaessa kyky omaan ajatteluun, estetään ihmistä pitämästä seuraa itselleen. Kristinusko sen sijaan ohjaa ihmisiä tulemaan parhaaksi mahdolliseksi versioksi itsestään. Kaikki säilyvät kuitenkin aina yksilöinä; kahta samanlaista Jumalan luomaa ei ole, kullakin on oma kutsumuksensa. Tätä Jumalan kutsua, oman elämän tarkoitusta kristinusko mielestäni kehottaa etsimään.

Cicero sanoo: ‘Never is a man more active than when he does nothing, never is he less alone than when he is by himself’.

Samoin kuin ideologiat kristinusko tarjoaa jotain pysyvää, jotain horjumatonta, johon voi turvautua, silloin kuin kaikki muu tuntuu epävarmalta, eikä voi luottaa edes omaan itseensä. Mutta kuten artikkelissa todetaan, ihmiset tarvitsevat juuria, ihmiset tarvitsevat merkityksellisyyttä. Mitä pahaa siinä on? Se on inhimillistä. Ideologioitakin on joka lähtöön ja määritelmästä riippuu, mikä ideologiaksi luetaan. Kristinuskossa ja muissa uskonnoissa on ideologian piirteitä ja niitä voidaan käyttää tuhoisina yhteiskunnallisina aseina. Niiden avulla voidaan kontrolloida ihmisten tunteita ja ajatuksia ja ryöstää heiltä heidän oma identiteettinsä. Haluaisin ajatella, että tämä olisi nykyään marginaalista tai paremminkin jäänyt jo kauas historiaan. Kristinuskon joistakin kyseenalaisista tai ristiriitaisista piirteistä huolimatta, se tarjoaa valtavan paljon hyvää valtavan suurille ihmismassoille. En toivoisi kenenkään jäävän hengellisyyden tarjoamasta (oli kyse mistä uskonnosta vaan) elämän rikkaudesta paitsi. On äärettömän surullista lukea ihmisistä, joiden kärsimät vääryydet ja negatiiviset kokemukset ovat herättäneet heissä sammumattoman inhon kaikkea uskonnollisuutta kohtaan. He ehkä onnistuvat (toivottavasti) löytämään tiedon, totuuden ja tarkoituksen, elämänankkurinsa ja turvasatamansa, jostain muualta. Sellaisia me kaikki kuitenkin tarvitsemme selviytyäksemme.

Jumala siunatkoon, että kulloinenkin ”ideologiamme”, mielemme ja sydämemme ankkuri, tuottaisi hyvää, ei pahaa.

[1] 16.10.2020 (edited by Nigel Warburton). aeon.co

[2] Se on ensimmäinen Jumalan lausuma negatiivinen sana esiintyen luomiskertomuksessa (1. Moos. 2:18): ”Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään. Minä teen hänelle kumppanin, joka sopii hänen avukseen”.

Vastaa