Magnus Enckell

Radio-ohjelma Kulttuuriykkösessä[1] 22.10.2020 Pia-Maria Lehtolan vieraina olivat Magnus Enckell-näyttelyn[2] kuraattoreina toimineet Ateneumin museonjohtaja Marja Sakari ja Kansallisgallerian kokoelmahallintajohtaja Riitta Ojanperä. Keskustelussa esille piirtyi kuva moniulotteisesta persoonasta ja tinkimättömästä taiteilijasta. Enckelliä (1870-1925) voi kuvata yhtä hyvin herkäksi vetäytyjäksi kuin arrogantiksi kosmopoliitiksi. Enckell oli näkyvä hahmo, taidevaikuttaja, Taiteilijaseuran puheenjohtaja ja Albert Edelfeltin manttelin perijä. Hän oli sivistyneestä kodista, saanut erinomaisen kasvatuksen, päässyt Edelfeltin suojelukseen ja onnistunut rakentamaan erinomaiset verkostot. Edelfeltin tuki ja kannustus, hyvät suhteet Suomen taidepiireihin, jotka olivat tosin vielä 1900-luvun alussa varsin pienet, sekä kiistämätön lahjakkuus yhdistyneenä terveeseen itsetuntoon auttoivat Magnus Enckelliä astumaan menestyksen tielle ja nousemaan yhdeksi Suomen kultakauden merkittävimmistä taiteilijoista. Mahdollisuus matkustella Euroopassa (erityisesti Pariisissa) soi hänen työlleen kansainvälistä näkyvyyttä ja vaikutti ja edesauttoi hänen tyylinsä kehittymistä.

Työskentelyssään hän toisti samoja aiheita läpi elämänsä, mutta käsittelytapa muuttui. Tuotantoon sisältyy symbolistisen kauden synkkiä, salaperäisiä, syvällisiä kysymyksiä pohtivia teoksia, pariisilaishenkisiä väri-ilotteluja ja cezannemaisia konstruktivistisia maalauksia, impressionistisella ja ekspressiivisellä otteella toteutettuja rohkeita töitä, sekä uskonnollisen eteerisiä kirkkofreskoja. Elämäniloisen runsauden ohella Enckelliltä löytyy myös monokromaattisia pelkistetympiä teoksia; monumentaalitöiden rinnalla hän on tehnyt pienempiä maalauksia; on vitalismia, elämänvoimaa huokuvia merenrantakuvauksia alastomine kehoineen, fantastisia faunikuvauksia ja arkisia interiöörimaisemia. Ystävyys ja Enckellin kokema hengenheimolaisuus muun muassa Beda Stjernschantzin ja Ellen Thesleffin kanssa näkyvät hänen teoksissaan. Sakari ja Ojanperä olivat yhtä mieltä siitä, että Enckelliä näyttää ajaneen eteenpäin intohimoinen tunnetilojen kuvaamisen palo. Energisoivan ilon ja nautinnon ohella hän ei kavahtanut myöskään syvimpien tuskan kokemusten tutkimista: tarkastele vaikkapa riipaisevaa Pietá-maalausta tavanomaisen oloisine hahmoineen tai Kiirastuli-teosta, jossa mies- ja naishahmo takertuvat toisiinsa värien pyörteessä. 

Kiirastuli,1923, öljy                                                                             Poika ja pääkallo, 1893, hiili ja vesiväri

 

Enckellin tunnetuimmiksi töiksi nostetaan varhaiskauden teos Poika ja pääkallo, sekä vuotta myöhemmin maalattu öljyvärimaalaus Herääminen. Itse en olisi yllättäen osannut suoraan yhdistää Poika ja pääkallo-teosta Enckelliin, vaikka radio-ohjelmassa tulee esille sen olevan ikoninen oppikirjaesimerkki Suomen tuon ajan taiteesta. Teos kuvaa kuoleman mysteeriä, samalla kun lapsen alastomuus viestii ihmisen hauraudesta ja elämän epävarmuudesta. Parikymmenvuotiaana Enckell ei ollut vielä täyttänyt palettiaan kirkkailla väreillä, joten estetiikka rakentuu harmonisille harmaan ja ruskean murretuille sävyille ja herkkään viivaan. Myös Herääminen on väreiltään pelkistetty, mutta mustien ja valkoisten pintojen ansiosta kontrastit ovat voimakkaammat. Teoksen on tulkittu kuvaavan ennen kaikkea nuorukaisen seksuaalista heräämistä; ilkialaston poika on hyppäämässä ylös vuoteeltaan.

Aistillisen passiiviset, epämiehekkäät ja imelät mieshahmot toistuvat Enckellin teoksissa. On spekuloitu, johtuuko suomalaisittain epätavanomainen miehisyyden kuvaus taiteilijan omasta homoseksuaalista suuntautumisesta, vaiko kenties suomenruotsalaisista kulttuurivaikutteista. Luultavasti sekä että. Kuraattorien mukaan Enckellin homoseksuaalisuus ei ole tulkinnallisesti oleellisin asia hänen tuotantonsa kokonaisuuden kannalta. Enckell ei häneltä säilyneissä kirjoituksissa missään suoraan puhu homoseksuaalisuudestaan – ymmärrettävästi, sillä se oli tuohon aikaan kriminalisoitua. Lisäksi Enckellillä oli poika, Jörgen, erään satunnaisen suhteen tiimoilta. Kaikesta huolimatta taidehistorioitsijat ovat melko yksimielisiä siitä, että Enckellillä oli homoseksuaalisia taipumuksia.

Magnus Enckellin isä, Carl Wilhelm Enckell oli Haminan ja Vehkalahden rovasti. Kenties uskonnollinen lapsuuden ilmapiiri on kannustanut Magnus Enckelliä ottamaan vastaan kirkkotaideteostilauksia. Tunnetuin niistä on Tampereen Tuomiokirkkoon toteutettu Ylösnousemus-fresko, jossa alastomat ja vähäpukeiset hahmot könyävät ylös maanalaisesta onkalosta ja tallustavat kulkueessa karussa maisemassa kohti häikäisevää valoa. On huomionarvoista, että hahmot kantavat eri kulttuurien atribuutteja. Ikään kuin Enckell haluaisi työllään julistaa, etteivät erilaiset kulttuuriset, ajalliset tai etniset raja-aidat merkitse mitään tuonpuoleisessa. Enckellin töissä on yleensä aina jokin yleisinhimillinen juonne, johon on helppo kenen vaan samaistua. Enckellin omasta uskonnollisuudesta on vaikea sanoa mitään selkeää. 1900-luvun vaihde oli taiteessa symbolismin aikaa, ja suuntauksesta innostuneen Enckellin voi olettaa jakaneen siihen linkittyviä spirituaalisia arvoja, kuten kokemuksellisuuden, mysteerien vaalimisen ja alitajunnan tutkimisen tärkeyden. Enckellillä on taito loihtia eteemme uusia maailmoja, loputtomia mielen ja ajattelun tasoja.

[1] Magnus Enckellin homoeroottinen taide kuvasi aistillisia miehiä – 1900-luvun alun Tom of Finland? Yle Areena

[2] esillä Ateneumissa 14.2.2021 saakka

Vastaa