Mika Vainiosta ja äänitaiteesta

Kertoessani innoissani isälleni Kiasmassa esillä olevasta, Mika Vainion muistoksi kootusta Mika Vainio – 50Hz-näyttelystä (esillä 10.1.2020 saakka), hän ei ymmärtänyt, miksi olin niin ihastuksissani. Miten hän olisi voinutkaan, kun ei ollut itse kokenut näyttelyä. Helsingin Sanomissa oli ollut samoihin aikoihin mielipidekirjoitus, jonka mukaan äänitaidetta tulisi nostaa enemmän esille. Arvostusta voisi osoittaa perustamalla oma museon yksinomaan äänitaiteelle. Minä hihkaisin kannattavani täysin rinnoin kirjoittajan ehdotusta, mutta isäni ihmetteli: ”eikö Suomessa ole jo pilvin pimein äänitaiteelle omistettuja instituutioita… niin kuin esimerkiksi Musiikkitalo?” Epämusikaalinen ja epätaiteellinen isäni ajatteli musiikin olevan äänitaidetta. Sehän ei vielä tarkoita, että ne tarkoittaisivat samaa asiaa. Vaikka pitäisi musiikkia äänitaiteen alakategoriana, on päivänselvää, että niiden välillä on eroja. En kuitenkaan osannut tuolloin suoraan osoittaa, mitä nuo erot olisivat, mutta nyt luettuani muutaman Vainiota ja hänen tuotantoaan koskevan artikkelin olen hieman viisaampi.

Nykytaide, äänitaide ja musiikki

Petteri Enroth kirjoittaa tekstissään Antaa äänelle ääni – Mika Vainion retrospektiivi on minimalistinen runsaudensarvi: ”Kaikessahan on musiikkia, kun vain osaa kuunnella.” Kaunis ajatus, joka osuu samaan kategoriaan sanonnan ”kauneus on katsojan silmissä” kanssa. Gallerioissa esiteltyjen ääni-installaatioiden ohella Mika Vainio on tehnyt elektronista musiikkia yhdessä Ilpo Väisäsen kanssa yhtyenimellä Pan Sonic-duo.

Mika Vainion teos-kokonaisuus, johon kuuluu muun muassa huikeat 200 minuuttia parhaita Pan Sonic-duolle sävellettyjä kappaleita pimennetyssä huoneessa kuultuna, on esillä Musiikkitalon sijaan nykytaiteen museo Kiasmassa. Tämä on sopivaa, sillä kuten Enroth huomauttaa monet nykytaiteelle ominaiset piirteet ohjaavat myös äänitaidetta. Nykytaide viittaa usein itseensä; äänitaiteessa kiinnitetään huomio äänen luonteeseen esimerkiksi häiriöääniä hyödyntämällä. Äänitaide on myös nykytaiteen tavoin usein tiukasti omaan aikaansa ja ennen kaikkea tiettyyn paikkaan sidottua. Teokset on tarkoitettu koettavaksi tietyssä kontekstissa. Näin ollen ne ovat kokonaisuuksia, toisin sanoen installaatioita, eivät pelkkiä ääniä tai musiikkia. Musiikin voi tallentaa nauhalle ja kuunnella missä vaan. Äänitaiteen ja ääni-installaatioidenkin kohdalla näin voi tehdä, mutta jotain jää uupumaan.

Itsekin mietin jälkeenpäin saisinkohan jostain käsiini Pan Sonic-duon levytyksiä kuunnellakseni Kiasman näyttelyn kuunteluhuoneessa soitettuja sävellyksiä itsekseni. ”Kappaleet on kuratoinut Vainion kanssa Sähkö-levy-yhtiön perustanut Tommi Grönlund”, Enroth kertoo. Oli vaikuttava kokemus istuskella mustalla kovalla penkillä mustilla verhoilla rajatussa huoneessa keskittyen minimalistisiin melodioihin ja lattiaan heijastetussa ruudussa tanssivien viivojen (oskilloskooppi) muodostamiin kuvioihin. Ihmiset tulivat ja menivät, heidän siluettinsa häipyivät, teinien kiherrykset sekoittuivat Vainion tarkkaan mietittyihin äänimaailmoihin. Ei se minua häirinnyt, mutta vastapäätä istuvaa kuuntelijaa kyllä. Tuntui kuin olisin ajelehtinut jossain toisessa todellisuudessa, mutta samalla ollut mitä konkreettisimmin juuri tässä. Näin ollen tekisi mieli kuvailla Vainion teoksia meditatiivisiksi.

Enroth kuvailee Pan Sonicin kappaleiden olevan hyökkäävimmillään sähköshokkien kaltaisia. Puhdasta analogiääntä hyödyntäen tehdyt o-sarjan kappaleet, joita itse satuin kuulemaan useamman, ovat ilmeisesti kaikkein koruttomimmasta päästä. Mutta voi, sitäkin kauniimpia ja hypnoottisempia! Enroth toteaa, että ”musiikissakin voi olla äänitaidetta, jos vain osaa kuunnella” viitaten huonekokonaisuuden materiaaliseen, mutta samalla metafyysiseen luonteeseen. Enroth toteaa, että monet museoissa ja biennaaleissa esitetyt teokset voisivat hyvin olla esillä myös elektronisen musiikin festivaaleilla. Äänitaide ja musiikki menevät siis usein ristiin ja limittäin.

Analyyseja Vainion ääni-installaatioista

Vainion teos Soundchamber Berlin on kiehtova, sillä se koostuu 9,5 minuutista Berliinin kaupungin kaduilta tallennettua ääntä. Tunnelma voi vaihtua radikaalisti siirryttäessä maisemasta toiseen. Selvyyden vuoksi on mainittava, ettei tätä teosta ole asetettu kammioon, vaan se on kuultavissa valkoisten seinien rajaamassa välitilassa. Teosta analysoidessaan Enroth herättelee lukijaa pohtimaan, kuinka olennaisesti tila rakentuu äänestä. Miltä tuntuisikaan maailman hiljaisin paikka? Kuinka kauan täydellistä äänettömyyttä voisi sietää? Voisiko sellaista tilannetta tullakaan? Oma kehommekin pitää koko ajan ääntä. Ääni viittaa elämään. Usein sanotaan luonnon tai metsän olevan hiljainen, mutta siellähän niitä ääniä vasta kuuluukin, ja mitä erilaisimpia sellaisia. Paitsi kyllähän biodiversiteetin köyhtyessä myös äänimaailma yksinkertaistuu.

Onko-teosta kuunnellessa näyttelytilojen valkoisuus korostuu, sillä kokijaa kutsuva penkki on asetettu suoraan valtavan kokoisen maalauspohjaa muistuttavan pinnan eteen. Suorakaiteen muotoinen osiin jaettu levy on kiinnitetty seinään, kuin odottamaan arvoistaan taiteilijaa. Oikeanlaista ei ole löytynyt, joten pinta on jäänyt pelkistyneisyydessään ja työstämättömyydessään mielenkiintoiseksi. Ehkä parempi niin, sillä mielestäni se on noin juuri täydellinen. Se tuudittaa minut puhtaisiin sfääreihin yhdessä erilaisten äänten kanssa, vaikka ne voivatkin vaihtua äkisti tunnelmaltaan uhkaaviksi.

Teosesittelyssä kerrotaan reilu puoli tuntia kestävän Onko-teoksen olevan Vainion varhaisimpia töitä. Se on julkaistu myös äänitteenä. Soundchamber Berlinin äänet ovat prosessoimattomia, mutta sen sijaan Onko-teos on Enrothin mukaan strukturoidumpi ja siihen voi jo suhtautua perinteisempänä sävellysteoksenä. Tässä yhteydessä Enroth mainitsee meditatiivisuuden, jonka minä toin esille jo aiemmin.

Enroth huomauttaa, että äänitaiteessa olennaista on myös materiaalinen puoli. Materiaalinen puoli pitää sisällään myös visuaalisen puolen ja helpottaa äänitaiteen ymmärtämistä taiteeksi. Mietin tekevätkö konkreettiset elementit äänitaideteoksista ääni-installaatioita? Mikä on äänitaiteen ja ääni-installaation raja? Voisi loogisesti ajatella ääni-installaation olevan installaatio, jossa ääni on pääosassa, mutta mukana on myös muita elementtejä.

Vainion teoksissa materiaalisuus (kuten kaikki muukin) on harkittua ja oleellista kokonaisuuden kannalta. Teoksessa 3 X Wall Clocks kolmen seinäkellon geneerisyys vaikuttaa huomattavasti tulkintaan. Seinäkellojen voi nähdä symboloivan kolmea tavallista ihmistä, siis ketä tahansa meistä, jotka yrittävät epätoivoisesti löytää toistensa rytmin siinä koskaan onnistumatta. Kellot näyttävät samaa aikaa, mutta käyvät eri tahtiin, joten siten myös vääjäämättä sammuvat lopulta eri aikaan. Enroth korostaa pienten kontaktimikrofonien roolia, jotka johtavat kellojen tikityksen vahvistimeen, joka kajauttaa sen huoneeseen syvänä kuminana. Kontaktimikrofoni on kellon lähellä, uskollinen ja huomaamaton välikappale, joka antaa laitteen tehdä työtä, johon se on tarkoitettu – arvostelematta. Kari Yli-Annala huomauttaa omassa tekstissään 50HZ, 540 KHZ, 7BPM – Serendipisyys, aika ja ääni: Mika Vainion ja Liisa Lounilan näyttelyistä, että mekanismiin kuuluu myös seinän taakse piiloon jäävä pääkello. Millainen sen rooli on, entä vahvistimen? Pitäisikö niihin samaistua, vai meneekö koko homma aivan liian hulluksi, jos ajattelee olevansa kello alkuunkaan?

Vainion tyyli ja persoona

Enroth kertoo, että Mika Vainion teoksia on kritisoitu inhimillisyyden ja lämmön puutteesta. En ole samaa mieltä. Mielistelevä ja kosiskeleva ”lämpö” on sitä paitsi ikävämpää kuin rehellinen ”kylmyys”. Itse koin teokset herkkinä, aitoina ja rehellisinä. Sellaisia tunteita ne ainakin herättivät. Yli-Annala kirjoittaa: ”Elektroniseen musiikkiin karikatyyrimäisesti liitetty etäisyys ja kylmyys on vastakohtaista Vainiolle, joka pyrkii jokaisessa teoksessaan luomaan vahvan tunteen.” Ja edelleen: ”(Vainiolle) tärkeintä oli tunne, joka voidaan saavuttaa yksinkertaisin biitein, korkein ja matalin äänin, mutta myös abstraktein monokromaattisin keinoin.”

Näyttelyssä oli nähtävillä vitriini, jossa oli esillä Mika Vainion huoneesta kerättyjä hänelle tärkeitä esineitä. Toisella käyntikerralla pysähdyin esineiden äärelle, sillä Enroth mainitsee niistä kirjoituksessaan. Usein ajatellaan taidekokemuksen täydentyvän, jos tietää jotain taiteilijasta ihmisenä ja persoonana. Vainio piti Sylvia Plathin ja Charles Baudelairen runoista, (samoin pidän minä). Hänen sielussaan saattoi olla mystiikkaan taipuva juonne, sillä bongasin vitriinistä taidokkaan perinteisen näköisen ikonin, Tiibetin buddhalaisen ikuisuutta symboloivan solmun ja äänimaljan.

Tuomas Karemon kokoamassa muistokirjoituksessa, Mika Vainio – A Quiet Life, korostuu kuinka vakavasti alkoholismi varjosti Vainion elämää. Esille piirtyy kuva herkästä, musiikkimaultaan kaikkiruokaisesta, loputtoman uteliaasta ja sinnikkäästä, tinkimätöntä taidetta tekevästä ainutlaatuisesta persoonasta. Vainiota inspiroivat elokuvat ja kirjallisuus, ja hän nautti hyvästä ruuasta. Mika Taanila kuvailee Vainion musiikin voiman perustuvan läsnäoloon, herkkyyteen ja keskittymiseen. ”Hänen tuotannossaan on äärimmäisen latautunut ja vakava tunnelma, musiikki on riisuttu kaikesta koristeellisuudesta ja kertomuksellisuudesta”, Taanila lisää. Antti Viitalan mielestä hiljaisuus on Vainion musiikkiin sisäänrakennettua. Viitala mainitsee havainnosta, joka sai hänet ajattelemaan Vainion näkevän ”toiseen todellisuuteen kuin me muut”.

Mielestäni juuri kyky nähdä tavanomaisuuksien toiselle puolen, löytää arkisesta pyhyyttä, kuvitella vaihtoehtoisia olosuhteita ja näkökulmia, ja tämän kaiken esittäminen tekevät ihmisestä tosi taiteilijan. Taiteilijan tehtävä on mielestäni paljastaa jotain, joka on muilta piilossa. (Lue aikaisempi esseeni Taiteen tehtävästä). Luovuus kumpuaa siitä, että osaa ajatella laatikon ulkopuolelta. Taiteilijuus vaatii kuitenkin vielä lisäksi uskoa omaan tekemiseen ja omaan itseen, rohkeutta tehdä toisin kuin mitä ulkomaailma ehkä odottaisi; rohkeutta seurata intuitiotaan, vaikka se osoittautuisikin välillä virheeksi.

Hatunnosto Mika Vainiolle. Yli-Annalan kertoman mukaan hän oli täysin itseoppinut eikä osannut edes nuotteja. Menestyksensä hän on ansainnut kovalla työllä. Mikään ei ole taatusti tullut ilmaiseksi; elämällä ja taiteella on ollut hintansa. Nautitaan me siitä ajasta, mikä meille kullekin on suotu ja muistetaan Mika Vainiota syventymällä hänen erinomaiseen ja uniikkiin musiikki- ja äänitaiteeseensa. Aloita vaikka tammikkuhun asti auki olevasta Kiasman näyttelystä, sekä seuraavista artikkeleista:

 

Kari Yli-Annala 7.10.2020, 50HZ, 540 KHZ, 7BPM – Serendipisyys, aika ja ääni: Mika Vainion ja Liisa Lounilan näyttelyistä. Mustekala-kulttuurilehti.

Petteri Enroth 19-9.2020, Antaa äänelle ääni – Mika Vainion retrospektiivi on minimalistinen runsaudensarvi. Kritiikin uutiset. Suomen arvostelijainliitto ry.

Tuomas Karemo 28.12.2017, Mika Vainio – A Quiet Life (muistokirjoitus). Kulttuuricocktail. Yle.fi

 

Lukaise myös aiemmin kirjoittamani Vainion näyttelyä sivunnut essee Kokemuksia taide-installaatioista.

Huom. Galleria Anhavan näyttelyssä Imminence (3-25.10.20) on Grönlund-Nisusen ja Ivana Franken mielenkiintoisia teoksia. Taiteilijaduon toinen osapuoli Tommi Grönlund kuuluu Mika Vainion yhteistyökumppaneihin ja on ollut mukana Kiasman näyttelyn kokoamisessa.

Vastaa