Pohdintaa HS:n artikkelien pohjalta – metoo ja tukholmasyndrooma

Helsingin Sanomien sunnuntai-liitteessä 29.11.2020 oli kaksi artikkelia, jotka herättivät minussa tulisia ajatuksia. Huomasin suhtautuvani teksteihin aivan päinvastaisella tavalla, kuin voisin olettaa kirjoittajan odottaneen lukijan niihin suhtautuvan.

Metoo-keskustelua

Näyttelijä Ville Virtanen osallistuu metoo-keskusteluun Marko Junkkarin kirjoittamassa Virtasen haastatteluun pohjautuvassa laajassa lehtijutussa. Virtasen irtautumisesta suuren luokan Omerta-elokuva- ja tv-sarjatuotannosta on syntynyt kohu. Omertan kuvauksissa on mukana monia muitakin suomalaisia etulinjan näyttelijöitä, muun muassa Jasper Pääkkönen, Pekka Strang ja Eero Milonoff, mutta Virtanen on ainoa joka on jättäytynyt pois kuultuaan Aku Louhimiehen astuvan ohjaajan saappaisiin sairaslomalle joutuneen Antti J. Jokisen tilalle. Virtanen perustelee valintaansa sillä, ettei halua työskennellä ohjaajan kanssa, johon ei koe voivansa luottaa. Hän ei halua ottaa riskiä, että tulisi manipuloiduksi ja huonosti kohdelluksi. Kuitenkin Virtanen lisää, ettei tarkoitus ole ajaa Louhimiestä ulos tuotannosta; Virtanen ei itse halua tulla hänen ohjaamaksi, muttei kanna tunnontuskia muiden näyttelijöiden puolesta, jotka Louhimiehen kanssa työskentelevät. (Itsekkään kuuloista puhetta, jos Virtanen todella uskoo Louhimiehen työskentelytapojen olevan niin kovin moraalittomia.)

Virtasen hyökkäys Aku Louhimiestä kohtaan tuntuu absurdilta ottaen huomioon, etteivät miehet ole työskennelleet keskenään kuin yhden kuvauspäivän verran, joskus kauan aikaa sitten. Kummatkin osapuolet vahvistavat tämän ja Virtanenkin myöntää, ettei tuolloin huomannut mitään erityistä Louhimiehen käytöksessä. Virtasen negatiivinen käsitys Louhimiehestä ja hänen ohjaustyylistään perustuu siis lähes täysin kuulopuheisiin ja mediaan. Näin ollen hänen puheensa eivät mielestäni pysty kertomaan mitään todellista Louhimiehestä. Jos itse olisin Virtanen ja ajattelisin Louhimiehestä niin kuin HS:n artikkeli antaa ymmärtää, kokisin Omerta-tuotannon olevan erinomainen tilaisuus todentaa tai hylätä omat käsitykset Louhimiehestä. Ehkä kuvausten (jotka oli Virtasen osalta alun perin määrä aloittaa tammikuussa) jälkeen Virtasella olisi ollut enemmän omakohtaista kokemusta Louhimiehen tyylistä, johon perustaa painavat väitteensä. Sitä paitsi huomatessaan toiminnassa epäkohtia Virtanen olisi voinut puuttua asioihin saman tien paikan päällä. Kuvausten keskellä hän olisi oikeasti voinut vaikuttaa asioiden suuntaan. Sen sijaan Virtanen on päätynyt kertomaan Jouko Turkka-kokemuksistaan Louhimiestä koskevan tarinoinnin ohella. Ikään kuin Virtasen tarkoituksena ei olisi niinkään edistää rakentavien toimintamallien toteutumista elokuvateollisuudessa vaan antaa itsestään mahdollisimman vahva kuva metoo-liikkeen tukijana. Aivan kuin Virtanen pyrkisi pönkittämään positiivista julkisuuden kuvaa itsestään Aku Louhimiehen maineen kustannuksella.

Artikkelissa puhutaan lopulta enemmänkin Jouko Turkasta kuin Aku Louhimiehestä. Virtanen pyrkii rinnastamaan nämä kaksi ohjaajaa, mikä vaikuttaa kylläkin vähän kaukaa haetulta. Louhimies toteaa vastahaastattelussaan, ettei koskaan tavannut Turkkaa tai ollut hänestä tai hänen tuotannostaan kiinnostunut, eikä tätä minusta ole syytä olla uskomatta. On aidosti traagista, että Virtanen on saanut vakavat traumat ollessaan teatterikouluaikoinaan Turkan opissa, mutta kahta ohjaajaa tai edes kahta ihmistä ei pitäisi verrata toisiinsa heppoisin perustein. Eikä perusteita voi olla niin kauan kuin ei toista henkilökohtaisesti tunne.

On ehkä syytä huomauttaa, etten tunne Louhimiestä senkään vertaa kuin Virtanen, saati sitten Virtasta, ja olen tästä tietoinen. Kirjoitan vain lehtijutun herättämistä ajatuksista ja mielikuvasta jonka sain asioista, en Virtasesta tai Louhimiehestä persoonina sinänsä.

Mielestäni on ihailtavaa, että Louhimies uskalsi ottaa Jokisen pestin harteilleen, vaikkei ohjaajaksi asettuminen kesken kuvausten ole varmasti helppoa (kuten artikkelissa todetaankin), varsinkaan kun negatiivisia kohuja sikiää mediassa kuin sieniä. En oikein pidä siitä, että taidetta välillä arvioidaan tekijänsä perusteella. ikään kuin tekijän kömmähdykset yksityis- tai ammatillisessa elämässä olisivat syy olla julkistamatta teoksia tai alkaa boikotoimaan niitä. Valmis taideteos on oma kokonaisuutensa. Sitä ei pidä halventaa tai toisaalta nostaa jalustalle tekijän ansioiden tai tekojen vuoksi. Teos voi olla hyvä tai huono, eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, onko sen valmistaja pedofiili, murhaaja, terroristi tai jotain muuta kauheaa. Itse näen laadukkaan taiteen tekemisen lähtökohtaisesti erinomaisen hyvänä yhteiskuntaa ja yksilöitä auttavana ja hyödyttävänä tekona. Kenties teosten suoma kulttuurinen rikkaus voi jotenkin hyvittää moraalittomia tai epäeettisiä toimia, joihin taiteilija on kenties elämänsä aikana syyllistynyt. Paha ihminen voi saada aikaan paljon hyvää ja päinvastoin. Joten: mitä vakavampia rikoksia tekijä on tehnyt, sitä innokkaammin hänen teoksiinsa tutustun. Erikoislaatuisten ihmisten taiteesta voi oppia paljon enemmän kuin tavisten.

Virtasen syytösten edessä Louhimies uskaltaa todeta työskentelevänsä elokuvan parissa kuten ennenkin. On suuri kiusaus tulkita lausahduksen tarkoittavan, että Louhimies kohtelee näyttelijöitä kuvauksissa edelleen yhtä epäinhimillisesti kuin lehdissä on kerrottu. Toisaalta voi sen ymmärtää niinkin, että Louhimies on kaikesta kohusta huolimatta määrätietoinen ja uskollinen omalle näkemykselleen. Virtanenkin myöntää, että ohjaajalla tulee olla näkemystä ja tahtoa toteuttaa se, muttei hinnalla millä hyvänsä. Tapoja nimittäin kyllä riittää ja ammattitaitoa löytyy, paitsi ohjaajilta myös näyttelijöiltä. Kukin on kuitenkin aina itse vastuussa itsestään. Jos eteen sattuu tapauksia, joita ei voi eikä halua hyväksyä, kannattaa mennä itseensä ja pohtia, mitä voi tilanteelle tehdä, ja punnita plussia ja miinuksia.

Omerta-elokuvasarjaa odotellen.

Tukholma-syndrooma

Hämmästystä herätti myös Maria Mannerin kirjoitus Tukholma-syndroomasta. Tukholma-syndroomaksi kutsutaan sitä, jos panttivanki alkaa kokea kiintymyksen tunteita sieppaajaansa. Käsitettä voidaan soveltaa myös muihin tilanteisiin, joissa alistettu tai satutettu alkaa suhtautua myönteisesti pahantekijäänsä. Esimerkein Manner pyrkii osoittamaan, ettei Tukholma-syndroomaksi leimatussa käyttäytymisessä ole kyse sieppaajaa kohtaan tunnetusta kiintymyksestä. Kyse ei ole omituisesta käytöksestä vaan sopeutumisesta uhkaavaan tilanteeseen.

Kolumnissa sanotaan uhrien toimineen myötämielisesti ja ystävällisesti sieppaajaa kohtaan voittaakseen siten hänen luottamuksensa. Minusta on jotenkin inhottavaa ajatella, että siepatut laskelmoidusti säätävät käytöstään sieppaajalle mieluisaksi ja pyrkivät siten tietoisesti petkuttamaan häntä. No, en ole itse koskaan ollut siepattuna, joten en voi sanoa, miten itse toimisin, eikä minulla myöskään ole psykologin tai psykiatrin koulutusta. Silti ihmettelen sitä, miksi pidetään niin järkyttävän mahdottomana, että siepattu (tai pahoinpidelty tai alistettu) voisi aidosti suhtautua sieppaajaansa inhimillisellä lämmöllä. Vaikka toinen tekisi yksiselitteisesti pahoja tekoja, ei se tarkoita etteikö häntä voisi tai etteikö häntä tulisi pyrkiä ymmärtämään ja suomaan hänelle sen verran myötätuntoa kuin vain voi. Oma selviytyminen on tietenkin ykkösasia, mutta jos kaiken kauheuden lomassa voi itse osoittaa ystävällisyyttä ja pitää kiinni omasta ihmisyydestä ja inhimillisyydestä, eikö se ole arvokasta ja oikein? On se sieppaajakin ihminen. Ja jos hän on oman ihmisyytensä unohtanut, ei hän sitä koskaan tule muistamaan, ellei kukaan häntä ihmisenä kohtele.

Kuuntelin Yle Areenasta Mielen jäljillä-radio-ohjelmajakson, Keskusteluälykkyys ja mikroilmeet – miten tulkita toisen mieltä?. Siinä toimittaja Susani Mahadura keskustelee muun muassa työpsykologian tohtori Helena Åhmanin kanssa siitä, miten paineisissa tai uhkaavissa (esim. panttivankitilanne) vuorovaikutustilanteissa tulisi toimia. Åhman kertoo oppineensa, että paras tapa on rauhoittaa ensin itsensä mahdollisimman hyvin ja sen jälkeen kuunnella toista osapuolta mahdollisimman tarkkaan, ilman liiallisia ennakko-oletuksia tai päätelmiä. Kuunteluun sisältyy tässä tapauksessa puheen ohella myös eleisiin ja ilmeisiin ja kokonaistilanteeseen keskittyminen, kaikkien mahdollisten eri tekijöiden havainnointi ja tyyni tarkastelu. Åhman pyrkii olemaan toista kohtaan paitsi suora myös myötätuntoinen. Eikä hän puhu mitään siitä, että myötätuntoa kannattaisi tai että sitä edes voisi teeskennellä. Jos ei sillä hetkellä löydä itsestään myötätuntoa, voi miettiä, kannattaako perääntyä tilanteesta toistaiseksi. Jos hyökkää pelkkä suoruus edellä, toisessa herää puolustusreaktio, eikä lopputulos silloin ole toivottu. Jotta osapuolet olisivat avoimia eri vaihtoehdoille ja muuttamaan tarvittaessa mieltään, on tärkeää luoda turvallinen ja huomioiva ilmapiiri. Jopa sieppaajilla ja muilla rikollisilla on syynsä, miksi he tekevät niin kuin tekevät. Toiminnan taustalla on aitoja tarpeita ja tunteita, mikä ei toki tee toiminnasta hyväksyttävää, silloin kun se ei sitä ulkopuolelta arvoituna ole. Liiallinen myötätuntokin on pahasta, sillä ilman sitä tasapainottavaa suoruutta, henkilö ei ehkä ymmärrä, mitä toinen yrittää sanoa.

Vastaa