Puhe ekumeenisessa aamuhartaudessa to 26.11

Kirkkovuosikalenterista poimittu Raamatun lukukappale (Room. 3.1-8) osoittautui kokonaisuudessaan melko vaikeaselkoiseksi, joten keskityn puheessani vain muutamaan kohtaan. Ensinnäkin tekstissä asetetaan vastakkain ihmisten epäusko ja Jumalan uskollisuus ja vastaavasti ihmisten valheellisuus ja Jumalan luotettavuus: ”ei kai heidän epäuskonsa tee Jumalan uskollisuutta tyhjäksi? Ei toki! Vaikka kaikki ihmiset olisivat valheellisia, Jumala on luotettava.”

Ajatellaan, että usko on yksinkertaisimmillaan luottamusta Jumalaan ja turvautumista Häneen kaikkina aikoina. Jumala on luotettava, Hän on luottamuksemme arvoinen ja kaikessa oikeamielinen, myös tuomioissaan. Lisäksi Hän on loputtoman uskollinen. Juutalaisten niskuroidessa ja rikkoessa Hänen käskyjään Jumala rankaisi – ankarastikin, mutta jatkoi kansansa johdattamista. Niin hän johdattaa meitä kristittyjäkin, sekä vaikeina että hyvinä aikoina, olimme sitten synnin tahrimia tai hieman viattomampia. Kari Kuula puhui Tuomasmessun saarnassa 6.9, kuinka Jumala ei ole kanssamme vain nyt tai joinain erityisinä hetkinä, vaan AINA. Ajasta ikuisuuteen. Jumala on joka hetkessä yhtä aikaa; Hän ikään kuin lävistää ajan sellaisena kuin ihminen sen mieltää. Aikahan on vain ihmisen kehittämä käsitys arjen helpottamiseksi. Jumala on ihmistä suurempi, Hän on aikaa suurempi, eikä Hänellä ole minnekään kiire.

Toisessa huomioni kiinnittäneessä tekstipätkässä kiistetään se mahdollisuus, että Jumala voisi olla väärämielinen: ”Onko Jumala ehkä väärämielinen kun hän antaa vihan kohdata meitä? Ei suinkaan! Kuinka Jumala siinä tapauksessa voisi tuomita maailman?”

Kari Kuula julisti saarnassaan lohdullisesti Jumalan tahtovan kaikkien ihmisten pelastumista, (miksi ei tahtoisi, Jumalahan on täydellisen hyvä), ja kaikilla ihmisillä on myöskin mahdollisuus pelastua. Yksin Jumala kuitenkin voi tietää kuka lopulta pelastuu. Jumalankaltaisuus vaikuttaa ihmisessä siten, että meillä on taipumus suuntautua kohti Jumalaa. Voidaan ajatella, että ihminen on luotu siinä tarkoituksessa, että hän hapuillen etsisi Jumalaa. Ja huom! HAPUILLEN. Me saamme kompastella ja kompastelemmekin. Se kuuluu ihmisyyteen. Olemme suurimmaksi osaksi aikaa sokeita, mutta teemme parhaamme selviytyäksemme elämästä. Ilman Jumalan meihin puhaltamaa henkeä emme olisi mitään. Vaikka tiemme olisi täynnä mutkia ja esteitä, meidän on jatkettava matkaa luottaen Jumalan johdatukseen ja oikeamielisyyteen. Häneen voimme aina tukeutua, eikä meidän tarvitse vaipua epätoivoon, vaikkemme aina aistisi Hänen läsnäoloaan. Hän on universumin jokaisessa pisteessä, Hänelle mikään ei ole suurta tai pientä, mikään ei ole mitätöntä. Hän on kaikessa, kaikissa ja kaikkialla.

(Muistan kuinka van Gogh (äärimmäisen uskonnollinen papin poika, joka yritti rakentaa itsekin uran saarnaajana, mutta epäonnistui) sanoo hänestä kertovassa elokuvassa, että katsoessaan muurahaista, hän näkee Jumalan.)

Mieleeni nousi jostain syystä pyhä Äiti Teresa, jonka työ 1940-luvulla Kalkutassa käynnistyi voimakkaiden uskonnollisten kokemusten saattamana. Äiti Teresa koki saaneensa köyhien auttamista koskevan tehtävän Jumalalta. Uskonnolliset kokemukset kuitenkin lakkasivat äkisti. Jumala lakkasi puhumasta. Kirjeissään Teresa puhuu kuivuudesta, pimeydestä ja tyhjyydestä verraten kärsimystään helvettiin. Hän sanoo jopa epäilleensä Jumalan olemassaoloa. Silti hän jatkoi sinnikkäästi valitsemallaan kutsumuksen tiellä.

Jokin aika sitten kävin katsomassa ylistävät arvostelut saaneen kauhudraaman, Saint Maud, joka totisesti herätti ajatuksia. (Lue aiemmin kirjoittamani essee elokuvasta). Elokuvassa aiemmin rietasta elämää elänyt Maud on tullut uskoon voimakkaan tapahtuman myötä, jota ei tarkkaan selitetä. Tapaus näyttää jättäneen Maudin raskaan syyllisyyden kouriin, ja uskonnollisuus tuo hänen ulottuvilleen keinot itsensä rankaisemiseen. Ruumiin kurituksesta ja hartaasta elämästä tulee hyvityksen ja sovituksen apuvälineitä.

Maud puhuttelee elokuvan aikana Jumalaa varmaan useammin kuin muita roolihahmoja yhteensä. Ihmiset ovat hylännneet erikoisen Maudin, mutta Jumala on hänen kanssaan, välillä hyvin kouriintuntuvalla tavalla. Uudessa työpaikassaan syöpäsairaan Amandan yksityisenä hoitajana Maud joutuu Amandan ja hänen tuttaviensa pilkkaamaksi ja halveksumaksi uskonvakaumuksensa tähden ja saa potkut. Nyt tuntuu, että myös Jumala on hänet hylännyt. Maud kokee aiemmin Jumalalta saamansa tehtävän, paheellista elämää elävän Amandan sielun pelastamisen epäonnistuneen, ja on hämmentynyt. Mitä se Jumala oikein tahtoo? Ja Jumala on hiljaa – vähän niin kuin Äiti Teresankin kohdalla. Maud vaipuu hetkeksi entiseen riettaaseen elämäänsä, kunnes kokee uuden valaistumisen, tehtävä kirkastuu jälleen ja Jumalan läsnäolo on taas aistittavissa.

Lopussa käy kuitenkin ikävästi. Maud mäiskii Paholaiseksi muuntautuneen Amandan kuoliaaksi ja tekee myöhemmin polttoitsemurhan. Hän on kuin marttyyri, uskonsa puolesta surmansa saanut, Jumalan syliin iloiten palaava sielu. (Maud-nimi johtuu voimakasta kamppailijaa tarkoittavasta sanasta.) Maud seurasi omaa kokemustaan Jumalasta, omaa uskoaan, omaa vakaumustaan, vaikka se ulkopuolelta katsoen veikin häntä harhaan. Oliko Maud siis kuollessaan Jumalan hylkäämä vai lähempänä Häntä kuin koskaan? Hän oli syyllistynyt murhaan, kymmenessä käskyssä kiellettyyn kuolemansyntiin. Katolinen kirkko opettaa, tai ainakin joskus keskiajalla opetti, itsemurhan olevan yhtä lailla kuolemansynti, rikos Jumalan luomistyötä vastaan. Mutta ihminen ei ole hyvä arvioija, vain Jumala tietää totuuden. Sydämestäni toivon, että Maud löysi rauhan. Maan päällä sitä ei hänelle luultavasti olisi suotu, ainakaan kaiken tapahtuneen jälkeen. Mutta tietenkin kyseessä on onneksi pelkkä elokuva.

Maudin usko oli mitä ilmeisimmin sairasta uskonnollisuutta. Päinvastoin kuin päivän tekstissä sanotaan (:”Tehdään vain pahaa, niin saadaan aikaan hyvää!”), Maud pyrki tekemään hyvää, mutta sai aikaan pahaa. Mutta miten voi tunnistaa terveen uskonnollisuuden? Persoonallisuus, kokemukset ja ympäristö vaikuttavat henkilön uskonnollisuuteen – se muotoutuu aina uskovan näköiseksi. Maudin usko kannatteli häntä, joskin vinksahtaneella tavalla. Ihmiset olivat Maudin pettäneet, joten hän tarrautui Jumalaansa. Jos Maud olisi jäänyt eloon, olisiko hän pystynyt muokkaamaan uskonnollisuutensa terveemmäksi, vai olisiko hän joutunut luopumaan uskostaan kokonaan? Miten hänen sitten olisi käynyt? Mitä uskonnollisuuden tilalle olisi tullut, olisiko tullut yhtään mitään, jotain parempaa? Enpä tiedä.

Ehkä elokuvan opetus on se, että ihmisessä on monta puolta. Jos kieltää kokonaan itsessään olevan pahan tai vastaavasti hyvän, ihmisyyden tasapaino järkkyy, inhimillisyys sotkeentuu omiin jalkoihinsa ja henkilö joutuu eksyksiin. Tai sitten kuvittelee astelevansa määrätietoisesti suoraa polkua kohti taivasta, mutta tosiasiassa harhailee paksussa mustassa sumussa todellisuuksien välitilassa. Harhaillaan siis rauhassa. Jumalan tiet ovat tutkimattomat. Hänen keinonsa ovat määrättömät. Jätetään tuomiot ja rangaistukset Jumalan huoleksi ja keskitytään me pyrkimään parhaimpaamme elämässä. Ei olla piittaamattomia tai ymmärtämättömiä. Tarkastellaan itseämme ja elämäämme rehellisesti, mutta tehdään se rauhassa ja rohkein mielin Kristuksen sovitustyön suoman armon valossa. Siellä missä on Jumala, on myöskin Jeesus Kristus ja Pyhä Henki ja toisinpäin. Meillä on Jumala ja meillä on Kristus toisissamme sekä Pyhä Henki tässä näin kaikkialla ympärillämme. Jopa siinä sankimmassa mielen sumussa.

Aamen

Vastaa