Rakkauden kaksoiskäsky

Luterilaisen kirkkokalenterin tämän viikon teema on rakkauden kaksoiskäsky. Raamatussa Mark. 12:28-34 sanotaan: ”Mikä käsky on kaikkein tärkein? Jeesus vastasi: ”Tärkein on tämä: ’Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, on ainoa Herra. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi, ja koko voimallasi.’ Toinen on tämä: ’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’ Näitä suurempaa käskyä ei ole.” Velvoite rakastaa Jumalaa, itseään ja lähimmäistään on tuttu varmasti vähän maallistuneemmillekin kristityille ja muillekin kuin kristityille. Useimpien uskontojen ytimessä on pyrkimys rakkauteen ja voi sen nähdä osana yleistä etiikkaakin. Viimeisimmässä Kirkko ja Kaupunki-lehdessä (17/8.10.2020) Kaisa Kariranta kirjoittaa Rakkauden kaksoiskäskyn olevan ”kirjoitettu luomisen hetkellä kaikkien ihmisten sydämiin”. Se on yleismaailmallinen inhimillisyyteemme tallennettu omantunnon ohjenuora.

Rakkaudesta on kuitenkin vaikea puhua, sillä sanana se on äärimmäisen hankala. Useiden mielestä, (kuten esimerkiksi Tommi Helstenin, jonka olen kuullut monesti puhuvan eri tilaisuuksissa) rakkaus on määritelmiä pakeneva asia tai ilmiö. Se on jotain niin henkilökohtaista, subjektiivisen kokemusmaailman piirissä olevaa, että sitä on melkeinpä turha yrittää toiselle kuvailla. Joko sydämessäsi tiedät, mistä on kyse tai sitten et. Itse olen aina kuulunut niihin epäilijöihin, jotka ovat epävarmoja, mitä missäkin tilanteessa pitäisi pitää rakkautena ja mitä ei. Ehkä puhdas rakkaus on koettavissa vain Jumalan luona. Täällä maanpäällä synnin vaikutuksen alaisuudessa kaikki pyhä vääjäämättä jollain lailla tahriintuu ja vääristyy. Ihmisen hengellinen näkökyky on viallinen; ruumiillisen elämämme aikana meillä ei ole mahdollisuutta nähdä Jumalaa tai Kristusta silmästä silmään, eikä siten todella kokea tosi rakkautta. Ehkä todellisen rakkauden kokeminen olisi heikolle ihmiselle liian musertavaa; emme kestäisi sitä, koska emme ole siihen valmiita.

Rakkauden taito

Ehkä epävarmuuteni rakkauden olemuksesta on epäuskoa Jumalaa kohtaan. Kerran eräässä rukoushetkessä tuskailin sitä, mikä minussa oikein on vikana, kun minulle rakkaus on täysi mysteeri. Useimmiten en tiedä, mitä todella tunnen, tunnenko tarpeeksi vai tunnenko liikaa. Muiden kuunnellessa rauhallisina puheita rakkaudesta ikään kuin he ymmärtäisivät, mistä on kyse, minä olen aivan ulalla jääden mielessäni tivaamaan pätevän rakkauden määritelmän perään. Ehkä on niin, että rakkautta ei voi, tai ehkä sitä ei kannata tarkastella kovin tieteellisestä tai analyyttisesta näkökulmasta. Eräässä rukoushetkessä vuosia sitten toin esille hätäni ”rakkaudettomuudestani”: Jos Jumala on rakkaus, mutta minä tunnen koko rakkauden käsitteen itselleni vieraaksi, niin tarkoittaako se silloin, että olen kaukana Jumalasta? Muistan aina kuinka tilaisuuden vetänyt pappi Lauri Maarala huudahti kuin tykin suusta lujan vastauksen: ”Et!”. Pitkät pätkät hän puhui minulle hengellisiä vielä sen jälkeenkin, mutta jo tämä yksi sana riitti aiheuttamaan mieleen painuneen tunnekuohun. Maaralan lempeä ja hyväksyvä suhtautuminen lohduttaa minua edelleen, enkä ole sen koommin enää niin paljon murehtinut, kuinka lähellä olen Jumalaa. Minun on yritettävä luottaa Jumalan armoon, Hänen rakkauteensa, joka on niin paljon täydempää kuin mihin itse koskaan kykenisin. Minä kelpaan Jumalalle, silloinkin kun en kelpaisi muille tai itsellenikään. Hän ei jätä minua tapahtui minulle elämässäni mitä hyvänsä tai sorruin kuinka pahoihin synteihin tahansa. Kunhan täydestä sydämestäni, sielustani ja mielestäni ja koko voimallani pyrin tekemään parhaani ja etsimään Jumalaa, se riittää.

Vanhan kirkon sunnuntaimessussa 11.10.2020 papin (Tiina Silvo) pitämästä saarnasta minulle jäi mieleen se, ettei ihminen koskaan pysty samanlaiseen rakkauteen kuin Jumala. Toisaalta taas se rakkaus, mitä meissä on, jota pystymme jakamaan ja osoittamaan on Pyhän Hengen vaikutuksen ansiota. Kyky rakkauteen, kuten kaikki muukin, on lähtökohtaisesti Jumalan lahjaa. Saarna viestitti, että oma rakkautemme jää aina jollain lailla vajaaksi; emme kykene rakastamaan Jumalaa, lähimmäistä emmekä edes itseämme niin paljon kuin pitäisi tai niin paljon kuin haluaisimme. Paavali sanoo (Room. 7:19-20): ”En tee sitä hyvää, mitä tahdon vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti.” Ihminen kaipaa armoa, vapautusta synneistä ja lempeää suhtautumista inhimillisiin heikkouksiinsa. Tärkeintä ei ole niinkään meidän rakkautemme, vaan Jumalan rakkaus meihin. Se on kaikkea elämää kannatteleva lähde. Meidän tehtäväksemme jää nöyrtyä, tunnustaa virheemme ja antautua Hänen hyvyytensä kohteeksi. Silvo sivusi saarnassaan, ettei ketään voi pakottaa uskomaan saati rakastamaan, joten kaikesta siitä armosta ja hyvyydestä, jota voi toiselle osoittaa tai itse vastaanottaa, on syytä olla kiitollinen.

Käskyt ja onni

Rakkauden kaksoiskäskyn sanotaan tiivistävän tai pitävän sisällään kaikki vanhan lain kymmenen käskyä. Kuten rakkauden kaksoiskäskyn voi ymmärtää asuvan kollektiivisessa tajussamme hyvyydestä, myös kymmenen käskyä on tunnettu monissa kulttuureissa jo kauan ennen kristinuskoa ja tunnetaan edelleen myös kristinuskon ulkopuolella. Kymmenen käskyn tehtävä on ennen kaikkea ohjata ihmistä kohti todellista onnea, joka kristinuskon mukaan on löydettävissä vain Jumalan yhteydestä. Käskyt auttavat meitä kaihtamaan syntiä, joka erottaa meitä Jumalasta. Käskyihin ei tulisi suhtautua ikävänä velvollisuutena vaan pikemminkin ilon aiheena. Käskyjen on tarkoitus auttaa meitä elämään elämämme ”paremmin”.

Nykyään etsimme onnea monesti omasta itsestämme – ehkä se on helpointa ympäröivän maailman ollessa arvaamaton ja sekava. Monet löytävät kestävän onnen muiden palvelemisesta kutsumustyön kautta. Minulle kutsumustyö ei tarkoita vain hengellisessä virassa toimimista, vaan uskon kutsumustöitä olevan niin paljon kuin ihmisiäkin. Ehkä omaa kutsumusta kohti haparoiminen on se elämän mittainen pyhiinvaellus, johon meidät kaikki on kutsuttu. Se todellinen pyhiinvaellus, jonka osalta tärkeää ei ole päämäärä tai pituus, vaan se millä mielellä matkaan lähdetään, mitä siltä toivotaan ja mitä kaivataan.

Mieleeni tuli maanantaina 12.10 esitetty Efter Nio-ohjelma, jonka teemana oli kauneus. Katso koko ohjelma Yle Areenasta. Siinä vilahti tämän vuoden Pride-esikuvana palkittu korkeushyppääjä, Jere Nyström. Nuorukainen mainitsi elämän tavoitteekseen sen, että voisi olla iloinen. Iloa hänelle taas tuotti se, että pystyy toteuttamaan itseään ja olemaan oma itsensä. Ensin ajattelin närkästyneenä, että kuulostaapa taas niin individualistisen yhteiskunnan tuottamilta teeseiltä, mutta harkittuani tarkemmin ymmärsin, että eihän tuossa ole mitään pahaa. Rakkauden kaksoiskäskyn perusta on juurikin itsensä rakastaminen. Jos ei huolehdi itsestään, arvosta itseään, jos ei ole itseluottamusta eikä -varmuutta, silloin mistään ei tule mitään. Ei silloin ole voimia ottaa muita huomioon puhumattakaan hyvien tekojen tekemisestä. Jumala on läsnä myös itseen kohdistuvassa rakkaudessa, silloin kun se on vilpitöntä.

Olen siinä mielessä äärimmäisen etuoikeutetussa asemassa, että saan olla oma itseni ja toteuttaa itseäni, siten kuin ikinä saan päähäni. Pidän sitä ehkä jo niin itsestäänselvyytenä, että on vaikea kuvitella kuinka raastavaa sellaisen henkilön elämä on, jonka kohdalla näin ei ole. Ekumeenisessa aamuhartaudessa juttelimme siitä, kuinka tuhoisaa on, jos ihminen joutuu tekemään työtä, joka on vastoin hänen arvojaan. Päivittäin eteen tulevaa sisäistä ristiriitaa ei kukaan pysty kauaa sietämään – ainakaan ilman vahingollisia seurauksia.

Seurakuntayhteydestä ja sunnuntaimessu-velvollisuudesta

Edellä mainitun ekumeenisen aamuhartauden (15.10) pitäjänä tällä kertaa oli Vapaakirkkoseurakunnan lapsi- ja nuorisotyössä toimiva pastori, Sami Lehto. Hän korosti puheessaan osuvasti seurakunnan ja pyhien yhteyttä, joka mainitaan Apostolisessa uskontunnustuksessa. Korona-aika on saanut arvostamaan ja kaipaamaan aitoja, täysiä kohtaamisia, joissa ei operoida yksinomaan kirjoitetun tai puhutun kielen varassa. On kai tutkittu, että ainoastaan vajaa 10 % kommunikaatiosta on verbaalista.

Kahvipöydässä nousi esille messussa käymisen tärkeys. Messu on ensisijaisin paikka, missä varmuudella pääsee olemaan muiden kristittyjen seurassa. Suuressa uskovien joukossa Pyhän Hengen vaikutus havaittavasti voimistuu (vaikkei nyt kielillä alettaisikaan puhua). Itseäni ainakin kirkossa käyminen virkistää ja ravitsee hengellisesti. Tiedän olevani turvassa ja tiedän muiden koolla olevien toivovan minulle hyvää, vaikkeivat minua tuntisikaan. Siksi pidän tavasta toivottaa muille seurakuntalaisille Herran rauhaa; minusta se on tärkeä osa messun kulkua, vaikka jotkut siitä välillä kiusaantuvatkin.

Katolisuudessa messuvelvollisuuteen suhtaudutaan varsin ankarasti ja joustamattomasti. Messussa on käytävä ja ehtoollinen nautittava viikoittain joko lauantai-iltana tai sunnuntaina, ja ainoastaan katolilaiset menot lasketaan. Virallisesta tai opillisesta näkökulmasta on yhdentekevää, vaikka kävisit ortodoksisessa tai luterilaisessa messussa joka päivä. Olen ihmetellyt, että eihän messussa käyminen (tärkeydestään huolimatta) suinkaan ole se ainoa tapa harjoittaa hengellisyyttään, eikä se mielestäni sitä saisi olla. Luulisi kristityn luonnollisesti haluavan olla Jumalan seurassa ja ajatella Häntä (ja häneen liittyviä asioita) muulloinkin kuin vain tunnin viikossa. Eikö aito usko lävistä koko ihmisen elämän? Toisaalta sen luonnetta tai sen määrää ei voi mielestäni kukaan ulkoisin keinoin arvioida. Uskossa on kyse suhteesta Jumalaan ja kirkkoonkin tullaan ennen kaikkea lepäämään Hänen läsnäolossaan. On huolestuttavaa, jos messukäynnin väliin jättänyt henkilö ei seuraavalla kerralla uskalla tulla palvelukseen ollenkaan pelätessään muiden tuomitsevan hänet ja leimaavan hänet huonoksi seurakuntalaiseksi. Tulisi muistaa, mistä omassa jumalasuhteessa on kyse; Jumalan ja ihmisen suhteesta, ei muiden mielipiteistä tai arvioista.

Maailman rakastamisesta

Viime sunnuntain luterilaisen kirkkokalenterin mukaisiin lukukappaleisiin kuului 1. Joh. 1:15-17 (Älkää rakastako maailmaa):

”Älkää rakastako maailmaa, älkää sitä, mitä maailmassa on. Jos joku rakastaa maailmaa, Isän rakkaudella ei ole hänessä sijaa. Sillä mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä. Ja maailma himoineen katoaa, mutta se joka tekee Jumalan tahdon, pysyy iäti.”

Ihmettelin kovasti tätä pätkää, sillä se tuntui olevan ristiriidassa etenkin Kirkko ja kaupunki-lehdessä (8.10.2020) julkaistun Kaisa Karirannan tekstin, Sydämiin kirjoitettu käsky, kanssa, johon viittasin jo aiemmin. Kariranta pohtii Jumalan ilmaisevan ajatuksensa ja mielipiteensä (mielestäni voisi puhua myös Jumalan olemuksesta) Raamatussa ja luomakunnassaan. Jumalan rakastamista on myös yllättyminen ja ilo elämän ihmeistä, joita Jumala kohdallemme tarjoaa. Koko maailma on Jumalan luoma, joten miten sen kunnioittaminen, arvostaminen tai tutkiminen voisi olla väärin, kuten Johanneksen kirjeessä vihjataan. Johanneksen kirjeessä tehdään raju erottelu maailman ja Isä Jumalan välille, mutta voi olettaa maailmalla tarkoitettavan tuossa yhteydessä tekstissä mainittuja: ruumiin haluja, silmien pyyteitä ja mahtailevaa elämää. Tekstissä halutaan herättää ihminen ymmärtämään ajallisten ja iäisten asioiden luonteen ero, mutta ei se mielestäni vielä tarkoita, että kaikki ajallinen olisi jotenkin pahasta. Saammehan me nauttia Jumalan suomista lahjoista, mutta järkevästi ja luontoa kunnioittaen. Mikään ei ole itsestään selvää; kaikki mikä on annettu, voidaan myös ottaa pois.

Klikkaa linkkejä lukeaksesi vielä tämän esseen yhteyteen sopivat psalmit, jotka Sami lausui aamuhartaudessa:

Ps. 25 (Älä muista minun syntejäni)

Ps. 30 (Herran hyvyys on loppumaton)

Vastaa