Höyhenen verran vajaa kuu hehkuu taivaalla
hetkittäin.
Tuntematon istuu ikkunalla, vetää murusen keuhkoonsa ja kiittää kuningasta, ettei tukehtunut kuoliaaksi.
Se ei ole koskaan kaukana.
Toinen
mittailee betonikaidetta katseellaan,
antaa elottomien murusten rasahdella varpaidensa alla ja tuulen vielä hyväillä ihoaan,
lennättää hiuksia suuhun.
Noita tahtoo syöksyä taivaaseensa.
Maa tulee vastaan.
Lapset eivät leiki leikkipuiston lamppujen hehkussa,
mutta joku leikkii
aina
jossain.

                                                                                       Amanda Raaska