Saint Maud – kehuttu kauhudraama

Elokuvakokemusta ennakoiden

Jokin aika sitten kävin katsomassa lehtiarvosteluissa kovasti kehuja saaneen kauhudraaman, Saint Maudin. Käyn elokuvissa hyvin harvoin. (Miksi kävisin? Kotona saa katsoa elokuvia mielin määrin milloin haluaa ja niin lyhyissä pätkissä kuin lystää. Jos jotain missaa, haluaa tarkistaa jonkin yksityiskohdan tai muuten vaan katsoa kohtauksen uudestaan, pääsee kelaamaan filmiä. äänenvoimakkuuttakin saa säädettyä itselle sopivaksi. Pissatauot tai yllättävä vatsan kurniminen eivät ole ongelma. Ei tarvitse ärsyyntyä muiden leffakävijöiden äänistä tai ylipäänsä käytöksestä, eikä tarvitse pelätä koronatartuntaa.) Ajattelin Saint Maudin saattavan olla kuitenkin sen verran erityinen, että halusin nähdä sen isolta kankaalta ja päästä nauttimaan tehosteista kokonaisvaltaisesti. Lisäksi lippu oli kampanjan ansiosta äärettömän edullinen.

Näin jälkikäteen pitää sanoa, ettei kaduta, vaikka olin aluksi hieman skeptinen. Olen melko herkkä katsoja, enkä yleensä pidä kauhuelokuvista. Tosin juuri siksi välttelen kauhuelokuvia, eikä minulla ei ole kovin paljon kokemusta niistä. Ei voi arvostella sellaista, mistä ei mitään tiedä. ”Ei pidä olla turhan ennakkoluuloinen”, ajattelin, ”ja voisinhan sulkea silmät liian pelottavissa kohdissa, kuten tapanani on”. Jos elokuva onkin niin hyvä kuin kriitikot ovat hehkuttaneet, minua harmittaisi, etten ole nähnyt sitä.

Oli miten oli, astuin siis Tennispalatsin saliin nro. 10, löysin rivin numero 7 ja istahdin paikalle numero 11. Oli melko tyhjää: ketään ei istunut edessäni, takanani tai vieressäni (siis siinäkin tapauksessa, että pakolliset koronavälit jätetään huomioimatta), aivan kuten olin toivonutkin. Olin tuuminut, ettei asettumisesta melko perälle ja reunaan olisi haittaa. Mitä enemmän on etäisyyttä järkyttäviin kuviin, sen parempi. Karaistunut elokuvien ystävä esittäytyy. Mainosten päättymistä odotellessa lohdutin itseäni sillä, ettei filmi kestäisi kuin puolitoista tuntia. Jos se olisi ajanhukkaa tai täyttä piinaa, kaikki olisi ohi melko nopeasti.

Elokuvan ajatus

Alkukuvassa väläytetään nuorta naista (Maud/Katie) kyhjöttämässä verisenä kalsean huoneen nurkassa ja tuijottamassa katossa ryömivää torakkaa. Yhtä verinen (naisen) ruumis retkottaa sairaalavuoteella. Sitten: Maud aloittaa työt syöpäsairaan Amandan hoitajana/avustajana. Syöpä on pitkälle edennyt; elinaikaa ei ole paljon jäljellä, eivätkä Amandan tuhoisat elintavat (alkoholin nauttiminen ja tupakointi) sitä ainakaan lisää. Maud on fanaattisen uskonnollinen: hän puhuu elokuvassa Jumalalle varmaan enemmän kuin muille roolihahmoille yhteensä, kantaa ristiä, suorittaa rukoukset säntillisesti ja kiduttaa lisäksi lihaansa mielikuvituksellisin keinoin. Maud on vakava, voisi melkein sanoa huumorintajuton, mutta se tekeekin hänestä niin suunnattoman särkyvän oloisen. Samaan aikaan hänessä on kuitenkin hämmästyttävää (tahdon)voimaa. Harvalla olisi kanttia kävellä kadulla hallitusti päkiän lävistävät nastat kengissään, kuten Maud elokuvassa tekee.

Alussa kaikki näyttää päällisin puolin olevan hyvin, mutta alun raaka kuva heittää synkän varjon koko elokuvan ja Maudin hahmon ylle. Mitä on oikein tapahtunut? Onko Maud verenhimoinen murhaaja ja tekopyhyydessään vain uskottelee/teeskentelee/kuvittelee olevansa hyvä ihminen? Maud alkaa uskoa saaneensa Jumalalta tehtäväksi pelastaa Amandan sielu, ja Amanda omalla käytöksellään vain vahvistaa tätä luuloa. Maudia häiritsee Amandan tapa hyödyntää prostituoidun, Carolin, palveluita, joten hän pyytää Carolia pysymään poissa, johon tämä yllättäen suostuu. Maud tuntuu tarkoittavan vilpittömästi hyvää – aivan kuten niin monet uskovat kristityt, jotka toivovat kaikkien alkavan ajatella kuin he ja toimivan evankeliumin sanoman mukaan. Kristitty haluaa jok’ikisen ihmisen saavan osansa Jumalan ehtymättömästä armosta ja ikuisesta rakkaudesta. Inhimillisyyteen kuitenkin kuuluu epätäydellisyys ja ymmärtämättömyys, jotka mielestäni mainiolla tavalla henkilöityvät Amandassa. Hän ei halua ruusuisen ihanaa oikeamielistä elämää, vaan sen sijaan hän tieten tahtoen vahingoittaa itseään rypien omassa kärsimyksessään ja kuoleman odotuksessaan, johon ei kuulu vapahdus.

Mutta eikö samaa voi sanoa Maudista? Hänen vatsassaan on viiltelyarpia, rukoukset mutistaan polvistuneena kipeiden jyvien päälle. Maud vannottaa useampaan kertaan ”never waste your pain” (= älä tuhlaa kärsimystäsi). Maudin kärsimyksellä on ylimaallinen tarkoitus, sillä on jumalallinen päämäärä, pyhittyminen ehkä. Maudia painaa selvästi syyllisyys, joku hänen tekonsa näyttää kaipaavan sovitusta. Katsojan annetaan ymmärtää, ettei Maud murhannut alkukuvan henkilöä, mutta ehkä hänestä itsestään tuntuu siltä. Lisäksi selviää, että tapauksen johdosta Maud menetti entisen työnsä sairaala Saint Afrassa. Työyhteisö alkoi vieroksua häntä, (ehkä he tuomitsivat hänet, ehkä kuolintapaus oli niin outo, etteivät he tienneet mitä ajatella) vaikka he olisivat yhtä hyvin voineet tukea häntä. Erikoinen Maud menetti kaikki sosiaaliset verkostonsa ja jäi yksin vaikeiden tunteidensa kanssa. Sitten hän löysi Jumalan. Jumalan, joka rakastaa suurintakin syntistä, jos hän katuu ja kääntyy Hänen puoleensa. On kuvaavaa, että Maud oli valinnut suojeluspyhimykseksi Maria Magdaleenan, joka oli portto ennen Jeesuksen kohtaamista ja Hänen seuraajiinsa liittymistä. Tämä antoi Maudin aikaisemmasta elämästä vihjeen, joka vahvistui elokuvan edetessä. (Maud tarkoittaa voimakasta taistelijaa. Saint Afra taas viittaa pyhimykseen, joka oli prostituoitu ennen kristinuskoon kääntymistään, ja joka kärsi marttyyrikuoleman polttamalla 300-luvun alussa. Tarinaa voi verrata Maudin kohtaloon elokuvan loppupuolella.)

Maudin Carolin kanssa käymä keskustelu ja sitä myötä tarve kontrolloida suojattinsa elämää, tulee jonkin ajan kuluttua ilmi. Amanda vastaa järjestämällä suuret juhlat, joihin kutsutaan Carolin lisäksi muita samankaltaisia ääriuskonnollisesta näkökulmasta katsottuna turmeltuneita henkilöitä. Objektiivisesti ajateltuna Carol ja Amanda ovat kuitenkin melko tavallisia ihmisiä, jotka yrittävät selvitä elämästä, niin kuin parhaiten osaavat ja nauttia siitä, mistä voivat. Ajattelisin Amandan ilkeyden olevan ennen kaikkea inhimillistä kyvyttömyyttä persoonallisuuden rajat ylittävään empaattisuuteen, kuin suoranaista julmuutta. Amanda nolaa Maudin koko juhlakansan edessä ja pilkkaa hänen uskonnollisuuttaan ja suojelunhaluista käytöstään. Oikeutetusti kimpaantunut Maud läimäisee Amandaa kasvoihin ja menettää sen vuoksi työnsä. Maud on jälleen samassa tilanteessa kuin aiemmin: työtön, tehtävässään epäonnistunut, Jumalan hylkäämä – niin Maud kokee. Saapuessaan pitkän ajan jälkeen omaan kotiinsa hän jättää rakkaan krusifiksinsa ripustamatta. Oliko kaikki nyt tässä? Maud antautuu hetkeksi vanhojen pahojen tapojensa vietäväksi: hän huoraa, juo, ym. tarkoitushakuisesti, mutta herää aamulla uuteen tietoisuuteen. Nyt kaikki on kirkastunut. On epäuskottavaa, että Maud tässä kohtaa kuulisi Jumalan tahdon. Hän kiittää ja huokaisee helpotuksesta, ettei ”langennut”, mutta jos huoraaminen ei ole lankeamista, niin mikä sitten?

Joka tapauksessa, useiden juonenkäänteiden jälkeen Maud ilmestyy jälleen Amandan luo. Hän retkottaa vuoteellaan kalpeana kuin olisi valmis kuolemaan milloin tahansa. Maud yrittää siunata Amandaa tuomallaan pyhitetyllä (syövyttävällä) vedellä melkein väkisin. Edelleen tarkoitus tuntuisi olevan hyvä, vaikkakin on selvää, että Maudin alun perinkin horjuvalta tuntunut mieli on nyt lopullisesti järkkynyt. Silloin Amanda paljastaa, ettei ole koskaan uskonut Maudin jumalpuheisiin ja komentaa tyttöä tulemaan jo järkiinsä. Ei ole mitään Jumalaa. Amanda on siis kaiken aikaa pitänyt Maudia pilkkanaan ja salaa nauranut hänen hengellisyyttä huokuvalle käytökselleen. Tässä kohtaa mietin kuinka julmaa on viedä tai yrittää viedä toiselta pois hänen uskoaan. Ei toiselta saa riistää hänen rakkauttaan, hänen ajatuksiaan, hänen elämänsä tarkoitusta. Maudilla ei ole jäljellä ketään muuta kuin Jumala.

Kohtaus päättyy siihen, että Amanda muuttuu Paholaiseksi ja Maud mäiskii hänet kuoliaaksi. Katsojaa lohduttaa, että Amanda olisi mitä luultavimmin muutenkin kuollut pian syöpäänsä. Ja hän oli kiistatta varsin ilkeä Maudille. Jumalaton ei voinut ymmärtää Maudin uskonnollista todellisuutta, eikä luultavasti siksi tajunnut kuinka pahasti hänen kommenttinsa ja käytöksensä satuttivat Maudia.

Maud palaa kotiin valkoisesta lakanasta kyhätty pyhimyksen kaapu veriroiskeissa. Alkukuvan tilanne on toistunut. Torakkaakaan ei ole unohdettu. Elokuva loppuu siihen, kun Maud astelee siistityssä kaavussaan paljasjaloin ja määrätietoisesti ihmisten kansoittamalle kirkkaassa auringonpaisteessa kylpevälle rannalle, kaataa päähänsä sytytysnestettä ja leimauttaa itsensä palamaan sivustakatsojien huokaillessa avuttomina ympärillä.

Maud ei ehkä saanut pelastettua Amandan sielua, mutta hän sai nitistettyä Paholaisen. Eikö se ole vielä suurempi saavutus kuin alkuperäinen tehtävä? Tyytyväisenä toteutettuaan Jumalan tahdon, Maud on valmis antautumaan lopullisesti Hänen syleilyynsä. Hän on löytänyt rauhansa, saavuttanut tasapainon. Tasapainon, jota vain hullu voi ymmärtää. Jumalan puhe on kuultu konkreettisesti, tuonpuoleiseen on kurkistettu ja Saatana kohdattu, kannukset on hankittu ja enkelimäisyys ansaittu. Kärsimys ei ole mennyt hukkaan. Kaikki hyvin. Kukaan ei jää kaipaamaan. Kaipuun kohde on Jumala ja hetkessä Maud on Hänen luonaan.

Arvioita ja pohdintaa

Lukemissani arvosteluissa elokuvalle oli annettu neljä tähteä. Vaikka pidin elokuvasta kovasti antaisin itse ehkä kolme ja puoli. Mielestäni Jumalan repliikkejä latinaksi lausuvan ihmisäänen olisi voinut jättää pois, samoin Paholaiselle annetun puheäänen. Maudin saamia ”Pyhän Hengen” väristyksiä demonstroivat ”tärinät” olivat vielä ihan perusteltuja, mutta kummalliset suun aukomiset ja lopussa Maudin selkään kasvaneet siivet liikaa. Kauhugenreen kuuluvien keinojen hyödyntäminen vesitti joissakin kohdin itse tarinaa tehden kohtauksista liian epäuskottavia. Jos elokuvasta olisi rakennettu draama tietoisesti ilman alleviivattua yliluonnollisuutta, se olisi saattanut saada minulta täydet pisteet. Toisaalta eräs kauhuelokuvista pitävä ystäväni sanoi, että hän olisi kaivannut enemmän kauhuefektejä. Kenties elokuvalle olisi ollut eduksi, jos se olisi ollut selkeästi joko draama- tai kauhufilmi.

Viimeisimmän Sight & Sound-lehden arvostelussa [1] tuodaan esille, että elokuva olisi tarkoitettu hauskaksi. Oma kokemukseni oli jotain aivan muuta. Elokuvan ohjannut Rose Glass kertoo haastattelussa halunneensa tehdä elokuvasta paitsi tyylitellyn ja jännittävän, myös hauskan. Pitivätkö elokuvantekijätkin siis hahmoja surkuhupaisina ja vieläpä toivoivat katsojienkin suhtautuvan hahmoihin samalla lailla. Mielestäni henkilö joka nauraa kohtauksissa, nauraa Maudille ja hänen omalaatuiselle mutta vilpittömälle käytökselleen, ja samaistuu näin niihin henkilöihin, jotka elokuvan kontekstissa ovat syypäitä Maudin mielen järkkymiseen ja henkiseen pahoinvointiin. Toivoisin ettei yksikään elokuva, edes kauhuelokuva, lisäisi ihmisten välistä halveksuntaa ja ylenkatsetta, vaan päinvastoin edistäisi rakkautta ja hyväksyvää asennetta. Rakkautta, hyväntahtoisuutta, ystävällisyyttä – sitä me kaikki kaipaamme; julmuutta ja ymmärryksen puutetta on ihan tarpeeksi muutenkin. Lehtijutussa todetaan myös, että oman mielensä vangiksi joutuminen on ehkä kaikkein pelottavinta, mitä ihmiselle voi käydä. Mitä hauskaa siinä on?

Elokuva oli tyylitelty, kuten arviossa mainittiin, mutta se olikin mielestäni yksi elokuvan puutteista. En myöskään oikein ymmärrä, mistä katsojan olisi pitänyt päätellä, että Maud olisi palanut loppuun entisessä hoitajan työssään sairaalassa, ja että se olisi käynnistänyt kaikki elokuvassa kuvatut tapahtumat. Jos Maud olikin loppuun palanut, en kokenut sitä elokuvan sanoman tai juonen kannalta olennaiseksi. Yhdyn kuitenkin ajatukseen, että elokuva kertoo tärkeällä tavalla yksinäisyydestä. Glass sanoo Amandan ja Maudin tulevan hyvin eri taustoista ja heillä on aivan erilaiset asenteet, mutta heitä yhdistää yksinäisyys ja pyrkimys paeta omaa todellisuutta. Jollain eriskummallisella, vääristyneellä tavalla Maudin uskonnollinen vakaumus auttaa häntä ”pitämään itsensä kasassa” ja tuntemaan, että asiat ovat hallinnassa. Maailman ollessa kaoottinen ja arvaamaton on houkuttelevaa turvautua johonkin ”selkeään”. Maud ja Amanda vuorollaan hakevat seksuaalista tai uskonnollista kokemusta tai jotain näiden väliltä, tunteakseen yhteyttä johonkin itseä suurempaan. Vaikka esimerkiksi kohtaukset, joissa Maud saa ns. ”god-gasm’eja” (vrt. orgasmi), ovat kiusallisen fyysisiä, niiden takana saattaa piillä myös tarve ylittää oma ruumiillisuus. Amanda ei varmasti toivoisi mitään niin paljon, kuin että voisi hetkeksi unohtaa sairaan kehonsa ja kuolevaisuutensa. Ikävä kyllä hänen mielensä ei pysty taipumaan rehellisesti uskonnollisuuteen, vaan hän turvautuu sen sijaan päihteisiin ja tuhoisiin ihmissuhteisiin. 

Toinen elokuvan nähnyt ystäväni (agnostikko) sanoi Saint Maudin joutuneen Jumalan hylkäämäksi. Kysyessäni asiaa hän perusteli väitteensä sillä, että eikö itsemurhaan suistuva ole Jumalan hylkäämä. Melko katolista ajattelua: vielä keskiajalla (vaikkei ehkä enää nykyään) katolinen kirkko opetti itsemurhan olevan kuolemansynti. Se on rikos Jumalan luomistyötä kohtaan. Yhtä lailla kuin ei saa murhata toista ihmistä, ei saa myöskään surmata itseään. ”Älä tapa”, vannotetaan kymmenessä käskyssä. Vain Jumalalla on valta päättää kunkin elämästä ja kuolemasta.

Maud on kuin marttyyri, uskonsa puolesta surmansa saanut, Jumalan syliin iloiten palaava sielu. Oliko Maud siis kuollessaan Jumalan hylkäämä vai lähempänä Häntä kuin koskaan? Maud seurasi omaa kokemustaan Jumalasta, omaa uskoaan, omaa vakaumustaan, vaikka se ulkopuolelta katsoen veikin häntä harhaan. Mutta ihminen ei ole hyvä arvioija, vain Jumala tietää totuuden.

Äkkisältään helposti ajattelee, että kävipä Maudille kurjasti. Nuori nainen elämänsä kukoistuksessa ja koko tulevaisuus edessä. Mutta millainen tulevaisuus? Mitä Maudille olisi käynyt, jos hän olisi jäänyt eloon? Miten hän olisi selvinnyt sotkeutumisesta toisen ihmisen kuolemaan jo toisen kerran? Olisiko Maud joutunut mielisairaalaan, vankilaan vai jostain näiden kahden väliltä olevaan erityislaitokseen? Oli niin tai näin, mitä luultavimmin olosuhteet olisivat pakottaneet hänet luopumaan uskostaan. Hänen uskonsa oli ilmiselvästi sairasta, mutta se oli uskonnollisuutta, joka oli yhteensopiva hänen luonteensa kanssa. Usko muotoutuu aina uskovansa näköiseksi. Maudin uskonnollisuus oli loogista seurausta monesta eri tekijästä: persoona, kokemukset, ympäristö. Olemme kaikki psyko-fyysis-sosiaalisia otuksia. ”Terve uskonnollisuus” ei olisi pystynyt vastaamaan Maudin tarpeisiin. Jos ajattelemme, ettei ”terve uskonnollisuus” olisi ollut Maudille vaihtoehto, mitä ”sairaan uskonnollisuuden” tilalle olisi tullut, jos hän olisi kyennyt tai joutunut siitä luopumaan. Olisiko tullut mitään, jotain parempaa? Epäilen.

Maud ja Amanda ovat hahmoina dynaaminen pari. Amanda tuntuu torjuvan hyvyyden; sen jonka muut voisivat hänelle suoda, tai mitä hän itse voisi levittää toisille. Maud taas torjuu pahuuden kieltäen itsessään olevan tuhoisan ja pimeän puolen ja uskoen muistakin naiivin sinnikkäästi hyvää. Kaksi valintaa, kaksi tietä joiden kummankin lopussa siintää kuolema. Mutta suoko tuo kuolema vapahduksen? Totisesti toivon että sekä Maud että Amanda (vaikkei Jumala ilmeisesti ollutkaan häntä koskettanut) löysivät rauhan. Maanpäällinen elämä ei luultavimmin olisi sitä heille suonut.

Ehkä elokuvan opetus on se, että ihmisessä on monta puolta. Jos kieltää kokonaan itsessään olevan pahan tai vastaavasti hyvän, ihmisyyden tasapaino järkkyy, inhimillisyys sotkeentuu omiin jalkoihinsa ja henkilö joutuu eksyksiin. Tai sitten kuvittelee astelevansa määrätietoisesti suoraa polkua kohti taivasta, mutta tosiasiassa harhailee paksussa mustassa sumussa todellisuuksien välitilassa. Harhaillaan siis rauhassa. Meillä on Jumala ja meillä on Kristus toisissamme sekä Pyhä Henki tässä näin kaikkialla ympärillämme. Jopa siinä sankimmassa mielen sumussa.

[1] Mike Williams (11/2020)

Vastaa