Työstä ja levosta

Lepääminen tai lepuuttaminen on toiminut historian saatossa sekä (itseaiheutettuna) rangaistuksena, hoitona että etuoikeutena. Opin opastuskierroksella, että Lapinlahden mielisairaalassa potilaita saatettiin pakkokylvettää yhteensä jopa kuusi tuntia päivässä. Ammeessa, jonka ylle on asetettu kahlitseva verkko, ei paljon liikuta. Ahdistavaa. Aleksis Kivi (ja luultavasti moni muukin) jätti sairaalan vesikammoisena. Se siitä vesihoidon jatkamisesta.

Maiju Lehmijoki-Garnerin teosta, Kristillinen mystiikka: Läntinen perinne antiikista uudelle ajalle (2007), lukiessani tulkitsin, että ”tylsistymistä” on käytetty/pidetty keinona, jopa edellytyksenä hengelliselle kasvulle. Ajatuksena on kai ollut, että ellei siivoa elämäänsä ja mieltään kaikesta tarpeettomasta [1], Jumalan tuntemiselle ei jää tilaa. ”Puhdistautuminen” vaatii sekä fyysistä että älyllistä virikkeettömyyttä.

Kirjaan perehtyessäni olin lievästi kipeä, joten olin innokas etsimään tapoja vakuuttaa itselleni velttouden olevan ”okei”. Nykyään ei kovin herkästi hyväksytä tekemättömyyttä, tehottomuutta tai hyödyttömyyttä. Mutta jos voit osoittaa asialla olevan positiivisia seurauksia, se ei enää ole hyödytöntä. Ja kellä on oikeus määritellä, mikä on positiivista, rakentavaa, hyödyllistä? Yleinen ajatus on, että luovuus kumpuaa levollisesta toimettomuudesta. Osaammeko arvostaa tarpeeksi taidetta ja sen eri muotoja, luovuuden pelikenttää? Ainakaan taiteen arvostus ei ole enää samaa kuin esimerkiksi renessanssin aikaan, jolloin kulttuurin kehitys oli kiihkeän nousujohteista.

Kristinuskossa velttous on nähty suurena syntinä. Työtä pitää tehdä. Kristitylle se on Jumalan suunnitelman ja tahdon toteuttamista, Hänen käsinään ja jalkoinaan toimimista. ”Ken ei työtä tee, sen ei pidä leipää saaman,” tokaisu kertoo ansaintamentaliteetista, joka lävistää (edelleen ja) mitä suurimmassa määrin melkeinpä kaikki yhteiskuntamme sektorit ja tasot.

Radio-ohjelma Horisontissa 27.9 aiheesta: ”Teemmekö työtä itsemme puolesta vai vastaan” keskustelivat sosiaalieetikko Anna Seppänen, merkityksellistä elämää tutkinut filosofi ja kirjailija Frank Martela, sekä talouskluttuurin tutkija Paavo Järvensivu. Esille nousi ajatus siitä, että ihminen palvelee Jumalaa tekemällä työtä ja siksi kaikki työ on pohjimmiltaan kutsumustyötä. Mutta kokevatko ihmiset työnsä Jumalan palvelemiseksi, ja mitä haittapuolia on siinä, että kokee työnsä vahvasti kutsumukselliseksi? Kuuntele koko ohjelma tästä.

Lapsena ja nuorena ja ehkä edelleenkin [3] pelkäsin kuollakseni tylsistymistä. Mitä arvoa olemassaolollani voi olla, jos vain löllötän päivät pitkät sohvalla katsoen televisiota ja tuhoten aivosolujani? Olen yrittänyt hallita ja purkaa ahdistustani tekemällä maanisesti töitä, uppoutumalla opintoihin, urheilemalla, kiduttamalla kehoani niukalla ruokavaliolla ja antautumalla raskaisiin tai sitten tyhjänpäiväisiin ja aikaa vieviin ihmissuhteisiin. Tasapainoa on vaikea löytää. Rauha, oi rauha, missä viivyt? Jumalani, suo hetken helpotus.

Arvostan rutiineja, mutta säännöllinen elämä säilyy utopiana. Vaikka olisihan rytmistä kiinni pitäminenkin yhdenlainen tapa vakuuttaa itselle, että kelpaa. Eräänlainen osoitus siitä, että kykenee johonkin positiiviseksi ja rakentavaksi miellettyyn. Ettei ole täysi nolla. Kaikkihan me yritämme todistaa itsellemme ja muille koko ajan jotain. Kaipaamme rakkautta ja hyväksyntää, haluamme olla haluttuja. Onneksi Jumalalle ei tarvitse teeskennellä. Hänelle ei voi teeskennellä. Hän näkee ja tietää kaiken, mutta rakastaa silti – jos vain sallimme. Tämä on usein hoettu fraasi, mutta lohdullinen sellainen. Välillä siihen on vaikea uskoa. ”Herra, auta meitä epäuskossamme.”

Alicia Puglionesi kertoo artikkelissaan No rest (2020)[4] (lue täältä) kuinka häntä kohtasi yllättäen lamaannuttava uupumus, joka ajoi hänet lähes täydelliseen toimintakyvyttömyyteen. Hän kuvailee kuinka niinkin yksinkertainen toimitus kuin pukeminen, osoittautui lopulta ylivoimaiseksi. Saatoin olla kiitollinen, että oma tautini oli ollut lievä. Parin viikon puolikuntoisuus negatiivisella koronatestituloksella höystettynä ei tuntunut Puglionesin kärsimysten rinnalla kovin kummoiselta.

Puglionesi määritteli olleensa 1800-luvun hysterialle sukua olevassa tilassa. Tapauksen herättämät pohdinnat hän jakaa nyt auliisti esseessään. Puglionesi esittää, että positiivinen ajattelu kumpuaa lähtökohtaisesti materiaalisen todellisuuden kieltämisestä. Hän käyttää osuvaa termiä ”mind-over-matter delusion”. Niin kauan kuin olemme elossa, olemme kroonisesti sairaita. Meitä vaivaa jatkuvasti ”jokin”: henkinen tai fyysinen haaste. Puglionesin mukaan tavoitteena tulisi olla keksiä, miten jatkaa elämistä/olemista/toimimista siitä huolimatta. Hän pohtii ”miksi nykyään on niin vaikea olla kipeä lääkkeiden täyttämässä maailmassa, miksei yksilöä uskota, miksi omaa kehoa ei tahdo uskoa[5]. Miten vaikea onkaan vastustaa tuottavuuden muotoja, jotka lävistävät ja oikeuttavat elämämme.” Puglionesi kyseenalaistaa, kuinka voisimme kokea itsemme terveiksi tai vapaiksi, jos rangaistus (normien ulkopuolelle lipeävästä olemisen/elämisen tavasta) häilyy päittemme yllä.

David Bather Woods esittelee samassa verkkolehdessä[6] (lue täältä) filosofi Arthur Schopenhaueria ja hänen ajatuksiaan. Schopenhaueria pidetään parantumattomana pessimistinä, mutta kaikesta päätellen negatiivisuudessa rypeminen ei ajanut häntä epätoivoon. Hänen elämänsä oli Woodsin kuvauksen perusteella todella säännöllistä, vakaata ja kaikin tavoin tyydyttävältä vaikuttavaa: tasapainoinen kokonaisuus sallivuutta ja kurinalaisuutta, työtä ja nautintoa. Schopenhauerin äiti, joka tarkoituksellisesti piti etäisyyttä poikaansa, on kirjoittanut hänelle osoitetussa kirjeessä: ”Your good qualities become obscured by your super-cleverness…” Julman kuuloinen tuomio, joka saa pohtimaan, eikö älykkyyttä tuohon aikaan[7] pidetty myönteisenä ominaisuutena. Fiksu Schopenhauer ei ehkä ollut parhaimmillaan seurapiireissä, mutta hänen näkemyksensä vaikuttavat tutustumisen arvoisilta. Niillä voi hyvinkin olla paljon annettavaa vielä nykyäänkin.

Schopenhauerin mukaan ihmisellä on loputon tarve tyydyttää mielihalu toisensa jälkeen. Kun edellinen täyttyy, tilalle kehittyy uusi yhtä voimakkaana koettu. Schopenhauer esittää: ”Life swings like a pendulum between pain and boredom”. Kärsimys on osa elämää, pysähtyneisyys tarkoittaa kuolemaa. Filosofi Leibnizin tunnetun teorian mukaan ”meidän maailmamme on paras mahdollinen maailma”. Schopenhauer kääntää ajatuksen päälaelleen väittäen: ”world is ordered to maximise pain”. Schopenhauerille maailma on paikka rangaistukselle, kiirastuli. Hänen mukaansa emme voi voittaa elämällä mitään, ainoastaan hävitä. Kristitty sisälläni älähtää: ”Kuinka niin?!” Eihän kukaan voi tietää, mikä aarre kunnollisesti elänyttä, parhaansa yrittänyttä tuonpuoleisessa odottaa. Eikä kukaan voi kuolla ennen kuin on elänyt.

Ja entäpä jos kärsimys on oleellinen osa onnellisuutta? Schopenhauer ymmärsi onnellisuuden olevan kärsimyksen poissaoloa. Ihmisellä on taipumus keskittyä ongelmiin; hyvät asiat huomataan vasta, kun ne ovat menneet. Iloisia tunteita on lähes mahdoton havaita reaaliaikaisesti, toisin kuin negatiivisia. Schopenhauer oli taipuvainen ajattelemaan, että ”mitä suurempi kärsimys, sen suurempi onni/helpotus, kun se on ohi”. Koska pystymme eläytymään toisen kokemukseen, kärsimyksen ei kuitenkaan tarvitse olla omakohtaisesti koettua. Filosofi Lucretiuksen lanseeraama käsite ”schadenfreude” tarkoittaa mielihyvää siitä, ettei ole joutunut kokemaan toisen kohtaamia kärsimyksiä. Asian julma puoli paljastuu, kun käsitettä vertaa vahingoniloon.

Schopenhauerin mukaan stoalaisuus voisi olla väylä onnellisuuteen. Yksi keino olisi pyrkiä valitsemaan aina kaikkein tuskattomin vaihtoehto. Mutta eikö silloin elämästä tulisi kuolettavan tylsää? Muita keinoja ovat asennemuutos, sekä halujen ja niihin liittyvien odotusten minimointi. ”Every lively pleasure is a delusion”, toteaa Schopenhauer. Ataraxia eli sisäinen rauha on saavutettavissa vasta, kun ihminen hyväksyy kärsimyksen väistämättömyyden ja universaaliuden. Maailmasta luopumiseen ja siitä erottautumiseen tähtäävä asketismi symboloi Schopenhauerille tätä väistämättömyyttä. Pahin virhe on ajatella, että ihmisen kohtalona on olla onnellinen. Tämä asenne vain ajaa henkilön syyttämään olosuhteita ja muita ihmisiä omasta onnettomuudestaan.

Schopenhauerin lääke elossa olemisen ongelmaan on ”semi-satisfied life”. Kärsimys muuttuu siedettäväksi silloin, kun se ei jatku liian pitkään. Ajatellaan aiemmin mainittua elämän heiluria, joka liikkuu haluista tyydytykseen ja taas takaisin. Mitä nopeampi heilurin liike on, sen onnellisempi on ihminen. Mitä hitaampi on liike, sen onnettomampi on ihminen. Näin siis Schopenhauerin mukaan. Tässäpä pohdittavaa.


[1] Jumalallisten totuuksien rinnalla kaikki muu menettää merkityksensä.

[3] En tiedä, olenko vieläkään aikuinen.

[4] verkkolehti Aeon, www.aeon.co/essays

[5] Jos itse ottaisin vakavasti kaikki kehoni lähettämät signaalit, tulisin hulluksi.

[6] (2020), The Semi-Satisfied Life. Aeon, www.aeon.co/essays

[7] A. Schopenhauer 1788-1860

 

 

Vastaa